Mä lupaan yrittää - Oleksi

40. Milloin sä opit?

Pysäytän mopon kodin eteen. Sydän pamppailee hulluna. Vatsalaukku on kuin käärmeillä täytetty. Oksettaa. Mä tiedän, että tästä ei voi vaan tulla mitään hyvää. Ainakaan mulle. Ja mua pelottaa. Avaan oven, laitan kengät pois, takin naulakkoon. Kävelen äitin työhuoneeseen, siellä hän on aina. Hukuttamassa suruaan töihin. Minulla ei ole töitä, joihin voisin hukuttaa surun, joten suru hukuttaa minut.

Mä kyllä tiedän, että äiti rakastaa mua. Jossain syvällä syvällä sisimmässään. Jossain, missä on ne muistot meistä ennen isän kuolemaa. Mä vaan joskus mietin, pysähtyykö äiti koskaan, ja miettii mua. Ei vihaisena, ei paskana, ei säälittävänä. Miettiikö se koskaan mua hyvänä? Muistaako se sen, kun se osti mulle mansikkajäätelön, pallo tipahti, ja lokki söi sen. Mä aloin itkemään, ja äiti osti mulle hymyillen uuden. Sen jälkeen mä annoin sille halin. Äiti kumartui, ja halasi mua paremmin. Muistaako äiti sitä?

Ehkä, ehkä ei. Nykyään sillä ei ole väliä. Mä olen sille pahis. Se joka murhasi sen elämän miehen, sielunkumppanin, sen oikean. Mä olen paha sen tarinassa. Ja toisinpäin. Koska se todella on pahis mun tarinassa.

"Oliko sulla jotain asiaakin?" kysyn nojaten ovenkarmiin. Mä en ole koskaan ollut äidille näin uhmakas. Koska mä en koskaan ole ollut tarpeeksi rohkea. En mä kyllä ole nytkään. Mun sydän pamppailee, kädet hikoaa, polvet muuttuu vellistä betoniksi ja takaisin nanosekunnissa.

"Olli Elias Matela, mulle ei puhuta tuohon sävyyn", se sanoo hunajaisella äänellä. Äiti ei oo pahin kun se puhuu vihaisesti, se on pahin kun se puhuu tuolla sokeriakin makeammalla äänellä. Silloin se on pahin.

"Anteeksi", mutisen sen silmien alla. Mä olen taas hiiri moodissa. Muutu pieneksi, ole hiljaa, pahoittele, minimoi vahingot, katoa.

"Sietääkin olla... mä olen tässä koko päivän miettinyt yhtä henkilöä. Osaatko arvata ketä?" äiti jatkaa tuolla hunajaisella äänellään. Se saa minulle oksennusrefleksin.

"En" mutisen hiljaa. Katson hänen kenkiensä kärkiä, kuin ne olisivat kiinnostavinta koko maailmassa.

"Mä olen miettinyt Aleksia...", äiti sanoo. Kun tuo mainitsee Aleksin, minusta tuntuu, että voisin oikeasti oksentaa. Ei Aleksia. Ei Aleksia "Ja arvaa mitä muuta mä olen miettinyt?" hän kysyy. Pudistan päätäni. En tiedä. En todellakaan "Mä olen miettinyt, oletteko te yhdessä", hän sanoo laskelmoivalla rauhallisella äänellä.

"E-ei me o-olla", sanon änkyttäen. Kuurosokea imbesillikin tajuasi, että valehtelen.

"Olli rakas, sä tiedät, että mä en tykkää valehtelusta", äiti sanoo naurahtaen kevyesti. Tämä on aivan kamalaa.

"M-me e-ehkä ollaan y-yhdessä", sanon hiljaa. Äidin silmät välähtivät, mutta tuo kuvottavan mairea hymy on edelleen kasvoilla.

"Homous ei ole oikein rakas. Vaikka en kyllä yhtään susta ihmettele, sä olet aina ollut se paskin tyyppi kaikessa. Olisi pitänyt arvata, että homoksikin aiot muuttua", äiti sanoo makeasti. Mua oksettaa. Ihan oikeasti.

"M-mä en o-ole p-paska", änkytän, vaikken itsekään usko siihen mitä sanon. Äiti nauraa. Ihan oikeasti nauraa. Ja makeasti nauraakin. Se romauttaa itsetuntoni, vaikka en kyllä ole ihan varma, milloin se sitten on ollut kunnossa.

"Voi Olli pieni. Milloin sä opit?" hän kysyy. Mulla ei ole tuohon vastausta. En mä tiedä. Milloin mä opin? Luultavasti en koskaan.

"O-oliko sulla m-muuta?" kysyn änkyttäen. Äiti katsoo minua huvittuneena. Tosin tuo huvitus ei ole lämmin. Se on kylmä kuin jää.

"Joo itse asiassa oli. Sun pitää erota Aleksista", äiti sanoo kuivasti. Kuin koko asia ei merkitsisi minun maailmani kaatumista.

"M-mitäh? E-en koskaan", melkein huudan. Äiti kohdistaa katseensa minuun, hänen silmät heittävät salamoita. Mua pelottaa.

"Sä et varmaankaan halua, että Aleksille käy jotain. Vai haluatko?" äiti kysyy hymyillen enkelimäisesti. Mitä. Helvettiä. Tuo. Juuri. Sanoi?

"Mitä vittua?" kysyn, ja opin hetkeksi, miten puhutaan normaalisti. Tähän mä en suostu. Äiti ei saa koskea pitkällä tikullakaan Aleksiiin. Mulle on aivan vitun sama, vaikka se hakkais mut verille ja mustelmille. Mutta jos se aiheuttaa edes neljäsosan siitä kivusta Aleksille... mä en osaa sanoa, mitkä olis seuraukset.

"Sä tiedät, että mä pystyisin hakata Aleksin. Se on pieni siro poika. Sillä ei oo voimia tarpeeksi. Ja kyllä sä tiedät, että mulla on muutama kaveri. Esimerkiksi Jorma tykkää tehdä sellasta", äiti sanoo herttaisesti.

Ja mä tiedän. Äiti pystyis hakata Aleksin.

"Mä... mä. Okei sitten", sanon. Äiti hymähtää, ja jättää minut keräilemään oman elämäni sirpaleita lattialle. Harmi, että se on rikkoutunut liian moneksi liian pieneksi palasiksi.

Sanoha: 648

A/N

Sellasta sitten. Vähän erinlaisempaa tekstiä näin 40 luvun kunniaksi. Vähän säälittää tehä tällänen luku kaiken sen söpöilyn jälkeen, mutta samalla ei. Also, itken verta, kun meiltä otetaan koneet pois, ja puhelimella on vitun vaikee kirjottaa. Jos joku nyt pohtii, että wtf, niin oon kirjottanu tän luvun 31.5, eli siis joo. Mutta juups. Tällästa. Olisin periaattees halunnu kirjottaa 40 luvun kunniaks Alen nk. mutta se ei ois sopinut juoneen, joten näillä mennään. Also lähden ylihuomen kreikkaa ja tänään mummolaan joten lukuja tulee vähä harvemmin. Toivottavasti tykkäsitte tästä luvusta muruset, puspus <333