Mä lupaan yrittää - Oleksi

33. Paha tila

Timeskip viikko.

Sade rummuttaa ikkunaa, kun yritän tehdä tehtäviä. Niistä ei tule hevon persettäkään. Syytän sadetta. Se ei anna mun keskittyä tehtäviin. Aika perseestä koko sade. Pienempänä me mentiin aina Porkon kanssa leikkimään sateeseen. Nykyään me ei enää tehdä sitä. Ainakaan hirveän usein.

Olli ne matikan tehtävät. Yritän muistuttaa itseäni. Mutta tietenkään nämä minun typerät aivot, eivät vain yksinkertaisesti halua totella. Joku kumma niihinkin on mennyt. Saatana. Ei voi enää aivoihinkaan luottaa. Tarvitsen Aleksin tänne. Toisaalta hän ei kyllä yhtään parantanut keskittymiskykyäni. Olisimme luultavasti vain söpöileet yöhön asti, kunnes olisimme menneet lusikassa nukkumaan. Ei kyllä mielestäni kuulostanut yhtään pahalta.

Taivaalla jyrähtää vähän, ja mä säpsähdän. Käännyn katsomaan ulos ikkunasta. Siellä on todella alkanut satamaan. Teräväreunaiset pilvet piirtävät taivaan rajaan mutkia. Salama valaisee taivaan kauempana. Luonto näyttää parastaan. Rakastan. Jotkut pelkäävät ukkosta, mutta minä en. Ei sillä että siinä jotain pahaa, mutta...

Aleksi.

Päähäni iskee ajatus hänestä kuin salama  kirkaalta taivaalta. Aleksi pelkää kuollakseen ukkosta. Näin hän minulle kertoi. Otan puhelimeni ja näen Aleksilta tulleen viestin.

Aleksi: Anteeks että häiritsen, mutta voisitko tulla tänne? Niinku nyt?

Minä: Oon tulos

Näen, että Aleksi ei näe viestiä, mutta en anna sen haitata ollenkaan. Juoksen alas, heitän takin niskaan, lenkkarit jalkaan. Siellä sataa kaatamalla, mutta mielessäni Aleksi on etusijalla eikä muu voisi vittuakaan kiinnostaa. Juoksen ulos ja kastun samantien. Menen mopolleni, ja käynnistän sen.

Koputan Aleksin talon oveen. Sen avaa Aleksin äiti (nää Alen vanhemmat siis tietää, että Olli on Allun kaveri, mutta ei sitten sen enempää). Hän katsoo minua huolestuneilla silmillään. Tottakai hänkin on huolestunut pojastaan.

"Aleksi on hänen huoneessaan. Sillä on vähän... paha tila päällä", Alen äiti Marja sanoo. Nyökkään, otan kengät pois, ja ryntään Aleksin huoneeseen. Näky, jonka kohtaan on sydäntäsärkevä.

Aleksi on sängyllään sikiöasennossa, sen keho tärisee hillittömästi itkun voimasta. Aleksi on kääriytynyt niin pienelle kerälle, kuin vain on mahdollista. Hän kai yrittää suojella itseään muuttamalla pieneksi. Hän näyttää niin pelokkaalta. Ja reppanalta, haluaisin vain ottaa hänet syliini ja viedä paikkaan, jossa ei olisi mitään pahaa. Sen Aleksi tosiaan ansaitsisi

"Aleksi", sanon hiljaakin hiljempaa. Aleksin koko keho hätkähtää, ja mä syytän itseäni tästä. Vittu Olli, sun pitäs tässä nyt niinku rauhoitella sitä. Menen lähemmäs tuota pientä kerää. "Aleksi, ei ole mitään hätää. Mä tässä. Olli", jatkan yksin puhumista. Menen hänen sägnylleen arasti istumaan. Laitan käteni hänen hiuksiinsa, kuin hänen koko kehonsa olisi posliinia, joka voisi särkyä minä hetkenä tahansa. Silittelen niitä vähän, ja huomaan, että hänen hengityksensä tasaantuu ihan hieman. Ei paljon. Ei riittävästi, mutta lupaavasti.

"Ol-li v-voitko s-sä pitää m-mua sy-ylissä?" kuulen Aleksin pelosta heikentämän äänen. Jos ukkonen olisi ihminen, mä vetäisin sitä kunnolla turpaan.

"Voin, rakas", sanon hiljaa, ja menen hänen viereensä, ja otan syliini. Aleksi vaihtaa salamannopeasti asentoaan niin, että hän ei enää ole sikiöasennossa, hän on pitää minusta käsillä tiukasti kiinni. Aleksin pää on rintakehällä, ja jalat kiertyvät omieni ympärille turvaa hakien. Laitan toisen käteni hänen hiuksiinsa, ja toisen hänen selälleen.

Ukkonen jyrähtää, ja Aleksi säpsähtää helvetin moisella tavalla. Sitten hän alkaa täristä kovempaa, kuin äsken, jolloin olin saanut hänet jo suht rauhalliseksi.

"Ei oo mitään hätää. Se on vain ukkonen. Se ei pääse tänne", kuiskailen tuon korvaan rauhoittavasti. Salama valaisee huoneen, ja Aleksin silmät painuvat vain enemmän kiinni. Vaikka eihän hän ole edes avannut silmiään sitten sen, kun olen tullut tänne. Voi pientä.

Sanoja: 530

A/N

Voi rakas Aleksi <3 Also, en jaksa kirjottaaa. AINII!! Ja kiitos 4K. Mistä näitä ihmisiä tipahtelee? <33