Mä lupaan yrittää - Oleksi

3. Skorpioni

Menemme Aleksin luo, ja istumme hänen viereensä. Tai siis tarkalleen ottaen Joonas istuu hänen viereensä, ja minä istun Joonaksen viereen. Aleksi kääntää katseensa meihin kummastuneena.

"Hei mä olen Joonas ja mä olen kasilla. Tossa on Olli sekin on kasilla, me ajateltiin, jos sä haluaisit vaikka hengailla meidän kanssa," Joonas selittää hymyillen. Aleksin huulet kaartuvat pieneen varovaiseen hymyyn.

"Ai okei. No kyllä se mulle käy. Mä olen Aleksi ja kasilla, mutta sen te varmaan kuulitte jo. Mä soitan muuten rumpuja, ja elektronista musaa. Soitatteko te mitään?" Aleksi kysyy kiinnostuneena.

"Mä soitan kitaraa, ja laulan joskus. Olli soittaa bassoa, mutta kyllä se skebaakin osaa soittaa," Joonas selittää. Annan Joonaksen enemmän kuin mieluusti hoitaa puhumisen.

"Okei, cool. Mikä muuten teijän horoskoopit on?" Aleksi kysyy, ja vääntelee sormiaan. En tiedä, miksi hän tekee niin. Ehkä hän on hermostuneempi, kuin antaa ymmärtää. Noh, en tiedä, eikä kiinnostakaan.

"Mä olen Vaaka, ja Olli on... ööm" Joonas muistelee ja katsoo minua apua pyytäen.

"Mä olen Skorpioni," sanon nopeasti. En halua olla töykeä, joten lisään, "Mikä sun horoskooppi on?" kysyn ja yritän kovasti kuulostaa siltä, että minua kiinnostaisi.

"Mäkin olen Skorpioni! Mikä yhteensattuma!" Aleksi sanoo niin innoissaan, että väkisin pieni hymy hiipii kasvoilleni. Mikä kasvoillani on ongelmana? Ei ne ennen ole hymyilleet.

"Meillä alkaa tunti, Joonas mennään" töksäytän. Joonas katsoo minua pettyneesti, mutta nousee. Minäkin nousen, katsomatta Aleksia.

"Oliko nyt ihan pakko olla noin töykeä?" Joonas kysyy musiikin luokassa. Kohautan harteitani, ja menen istumaan tuolille. Joonas tulee viereeni. Sitten hän näkee Aleksin, ja viittoo häntä tulemaan viereemme. Aleksi kuitenkin kääntää päänsä, ja menee rillipäisen blondin viereen. Joonas huokaisee pettyneenä. Tulee hieman paha olo Joonaksen puolesta. Hän olisi oikeasti halunnut tutustua tuohon blondiin.

"Anteeksi Porko," sanon hiljaa katse käsissä, jotka lepäävät sylissäni. Joonas taputtaa minua olkapäälle, ja huokaisee.

"Ei se mitään, mä tiedän... sun tilanteen. Ei sun oo mikään pakko ihmisiin tutustua, jos se ahdistaa sua," Joonas sanoo, ja hymyilee hieman.

"Kiitti," sanon hiljaa. Haluaisin sanoa niin paljon muutakin. Haluaisin kertoa, kuinka tärkeä hän on minulle. Haluaisin kertoa, kuinka olen pahoillani siitä, etten osaa puhua ihmisille. Haluaisin, kertoa miten paljon häntä arvostan ja rakastan. Haluaisin kertoa, kuinka paljon hän merkitsee minulle. Haluaisin, kertoa mutta en osaa. Siispä voin tyydyn puolittaiseen haliin, ja toivon, että se kertoo edes puolet sanomattomista sanoista.

"Eli siis tänään me harjoitellaan bändisoittimia. Eli siis rummut, basso, kitara, ja kosketinsoittimet, ja jotta, ei tulisi sählystä niin jaetaan teidät pieniin ryhmiin, eli siis tossa on ryhmät," musiikin opettajamme Venni selostaa, ja näyttää valkokankaalta ryhmät. Etsin oman nimeni. Henni Keränen, Aaron Ilmarinen, Kerttu Koski, ja Olli Matela. Voi vittu. Kaikki nuo ovat ihan toivottomia idiootteja. Henni on luokan hikke. Aaron on se urheilullinen ja fuckboy. Kerttu on vaan joku nobody. Katson Porkoa lannistuneena. Hän taputtaa minua olalle, ja lähtee etsimään omaa porukkaansa. Laahustan ryhmäni luo.

"Mitä te haluatte soittaa? Mä oon ainakin tippunu jo kärryiltä näitten soittimien kassa. Mä en osaa oikeen mitään, mutta noh, ei kai sille mitään voi" Henni sanoo ja kikattaa vähän.

"Mä otan basson," sanon lyhyesti neuvottelematta sen enempää Minulle basso. Piste. Henni nyökkää pienesti, ja mä otan basson ja alan soittamaan sitä hajamileisenä. Katson Porkoa, joka nauraa omassa ryhmässään jollekkin, mitä yksi meidän luokkalainen Bea on sanonut. Bean ja Porkon lisäksi tuossa ryhmässä on Aleksi ja Vilma. Aleksi hymyilee pienesti Bean jutulle. Sitten he keskustelevat yhdessä nelistään. Tunnen kateuden piston. Olisipa itselläkin noin helppo vain puhua toisille. Mutta kun ei ole, ja sillä selvä. Käännän katseeni kelloon, joka liikkuu tuskallisen hitaasti. Vittu.

—

Kello soi. Vihdoinkin. Tämän porukan kanssa ei päädytty mihinkään. Ainoastaan minä soitin jotain. Ne muut vetivät hirveitä draamoja siitä, kuka soittaa mitäkin, ja miten niitä soitetaa. Laitan basson pois, haen repun, ja menen Joonaksen luokse. Hän hymyilee leveästi. Näköjään ainakin joillakin oli kiva tunti.

"Noniin Olli, mä puhuin Aleksin kanssa, ja selitin sille, että sä et oikeen tykkää ihmisistä ylipäätänsä, ja sun käyttäytymisessä ei ollut mitään henkilökohtaista. Nyt se tulee meidän pöytään syömään sitten kun on ruoka," Joonas selittää innoissaan. En osaa päättää onko tämä hyvä vai huono asia. Ihan kivaa, että Joonas sai uuden kaverin tai jotain. Itse en vaan oikein jaksaisi ihmisiä.

"Kiva juttu. Tuleeko se meidän kanssa myös välkälle?" kysyn. Joonas nyökkää iloisena, ja me lähdemme kävelemään terveystiedon luokkaa kohti. Koulu on pieni, joten matka musiikin luokasta terveystiedon luokkaan on lyhyt. Joonas juttelee Aleksille, joka kulkee meidän kanssamme. Heillä on näköjään hauskaa. Itse en jaksa kiinnostua.

"Eli sä siis oot soittanut siellä sun vanhassa kodissa rumpuja jossain metalliyhtyeessä?" Joonas varmistaa Aleksilta, joka nyökkää hymyillen. Aika siistiä oikeastaan.

"Mekin haluttais Ollin kanssa johonkin bändiin, mutta eipä oikeen tullu vastaan sopivia, mutta mä en ole luopunut toivosta," Joonas selittää. Nyökkään vahvistukseksi Joonaksen sanoille. Istumme kylmälle kivilattialle. Otan puhelimen esiin, vaan jotta voin tajuta, että en tee sillä mitään. Laitan sen pois, ja katselen seinää, jossa on ilmoituksia liikuntakerhosta, ja siitä, mitä tehdä jos kiusataan. Luen nuo ilmoitukset sanasta sanaan, ja muotoilen kirjaimista uusia sanoja, sanoista uusia lauseita, lauseista uusia ajatuksia. . En tee sitä, jotta kehittäisin itseäni, tai jotain muuta. Teen sitä, koska minulla ei ole mitään parempaa tekemistä.

—

Seisomme ruokalassa linjastolla, ja otamme ruokaa. Tai tarkalleen ottaen Joonas ja Aleksi ottavat tuota ruuaksi kutsuttua mössöä. Itse tyydyn ottamaan vain vettä ja näkkärin, jossa on ohuelti voita. Joonas katsoo minua huolestuneesti.

"Pitäskö sun ottaa ruokaakin?" Joonas kysyy huolestuneena. Ei pidä. Pudistan päätäni. Joonas katsoo minua anovasti.

"Mä syön sitten kotona? En mä halua kuolla tai mitään," sanon Joonakselle. Kaksi valhetta kahdessa lauseessa. Joonas katsoo minua helpottuneena. Hymyilen pienesti. Menemme kolmestaan pöytään. Nuo kaksi syövät makaronilaatikkoa, ja keskustelevat. Katson tyhjyyteen näkemättä mitään.

Sanoja: 895

A/N 

Elämä on mahtavaa ja kakka haisee, terveisin mun bestie.

Joo, kiitos kaikille jotka lukee, vaikka tässä on vasta näin vähän osia, ootte best<3