else

1- painajainen

on tavallinen päivä. sää on kaunis, aurinko paistaa ja pilviä ei näy ainuttakaan. koulussa oli ollut yllättävän jees päivä matikan tuntia lukuun ottamatta. ruokkiksella oltiin suunniteltu kavereiden kanssa jokakesäisiä bileitä, jotka voitaisiin pitää heti loman alkaessa. kävellessäni kotiinpäin mietin naureskellen että mitähän draamaa niissä kesän bileissä tällä kertaa tapahtuisi. mitä lähemmäs kotiani pääsen, sitä enemmän hyvä fiilikseni laskee. kotiovea avatessa osaan jo odottaa isäni olevan huonolla tuulella. en ole pitkiin aikoihin nähnyt hänen hymyilevän, enkä odota tämänkään päivän olevan poikkeus. astuessani eteisen matolle ja vetäessä ulko-ovea kiinni, isäni kurkistaa ärtyneen ilmeen kanssa nurkan takaa. olin oikeassa siis.

'tuskinpa se minuun mitenkään liittyy' ajattelen ja kävelen portaat ylös viedäkseni painavan repun huoneeseeni. rojahdan sängylleni selälleen ja hieraisen väsyneenä silmiäni. vatsani päättää kuitenkin ilmoittaa olemassaolostaan ja edellisestä, niukasti syödystä ateriasta. suuntaan takaisin alakertaan ja tajuan samalla että muutamasta pinaattiletusta jotka olin koulussa syönyt, olikin jo aikaa neljä tuntia. avaan jääkaapin oven ja etsin katseellani jotain terveellistä ja nopeaa syötävää kunnes etsintäni keskeyttää tuttu äkäinen ääni.

"matikan opettajasi soitti minulle tänään. olit saanut taas kokeesta viitosen ja on lähellä että et pääse luokalta". kohotan hieman kulmiani ihmeissäni. en ihmeissäni siitä että on mahdollista että jäisin luokalle, vaan siitä että opettaja oli soittanut isälle.

"älä viitsi. tulin just kotiin ja haluaisin edes syödä välipalan rauhassa. jos voitaisiin vaikka jutella tästä vähän myöhemmin?" kysyn välinpitämättömällä äänellä.

"myöhemmin? myöhemmin? tajuatko että sinä jäät luokalle jos et nyt ryhdistäydy?" isä korottaa ääntään.

ryhdistäydy? olisikin se vain siitä kiinni.

"oon yrittänyt ja yrittänyt, mutta ne laskutoimitukset on ihan hepreaa mulle. en vaan tajua niitä vaikka kuinka yrittäisin!" vastaan korottaen itsekin hieman ääntä.

katson isääni silmiin ja huomaan niiden melkeinpä liekehtivän raivosta.

"voi hyvä luoja sä olet tyhmä lapsi. oikein perheen pettymys. musta lammas. toivottavasti sisaruksistasi ei tule samanlaisia tyhjäpäitä kuin sinusta!" isä huutaa.

noiden sanojen myötä pinnani palaa lopullisesti, vaikka olenkin tottunut vastaanottamaan häneltä jo vaikka minkälaisia loukkauksia.

"mitä helvettiä? miksi vitussa se edes soitti sulle? ei mun kouluasiat kuulu sulle!" huudan täyttä kurkkua ja juoksen portaat ylös suoraan huoneeseeni, paiskaten huoneeni oven vähän turhan lujaa kiinni, nimittäin samassa kuulen päiväunilla olleen pikkusiskoni iiriksen rupeavan itkemään. ja taas mennään. kuulen nopeat askeleet portaissa ja huoneeni ovi revähtää auki nopeammin kuin salamanisku ukkosen aikaan. isäni rymistelee vihaisena luokseni käsi ojolla ja tarraa kurkustani kiinni kaksin käsin. kaadun lattialle isän kädet edelleen kurkullani.

"helvetin kakara nyt riittää! kaiken tuon epäkunnioittavan käytöksen lisäksi herätit siskosi! minä tapan sinut!"

silmäni rävähtävät auki ja vedän keuhkoni täyteen ilmaa kun pyyhkäisen hikistä otsaani. näin taas painajaista kolmen vuoden takaisista tapahtumista. isäni- tai siis leevi jota kutsuin nykyään vain etunimellä, on ollut koko elämäni ajan todella väkivaltainen. muutaman kerran se oli fyysistä, mutta henkistä väkivaltaa oli koko lapsuuteni aikana liiankin usein. eihän se ollut kivaa 5-vuotiaana kuulla kuinka tyhmä ja turha lapsi olin, ihan vain siksi etten oppinut ajamaan pyörällä yhtä nopeasti kun naapurin mikko. tai että kaikki paha mitä perheessämme tapahtui oli minun syytäni, eikä minun olisi ikinä pitänyt syntyä ja saastuttaa tätä maapalloa tulollani.