else

16- mulla oli ikävä sua

kävelen kouluun tietäen,että olen yli kaksi tuntia myöhässä. tuntuu, että tulen hulluksi. päässäni pyörii miljoona eri asiaa, mutta siltikään ei yhtään mitään. tuijotan lasittuneella katseella koulua, joka lähenee enemmän ja enemmän jokaisella askeleella. en ollut eilen koulussa ollenkaan. en jaksanut nousta sängystä, mikä oli kyllä kieltämättä vaikeaa tänäänkin.

kaksi päivää sitten sain paniikkikohtauksen. en tarkalleen ottaen tiedä mitä tapahtui, tai että miksi juuri jesse auttoi minua. muistan kuinka nukahdin hänen syleilyyn ja ajattelin että haluan jäädä siihen koko loppuelämäkseni. se tuntui sillä hetkellä maailman ihanimmalta ja turvallisimmalta paikalta. herätessäni muutaman tunnin päästä sen jälkeen, ollessani edelleen jessen sylissä, minua kuitenkin rupesi nolottamaan ne kaikki tunteet jotka purkautuivat ulos minusta. jesse oli nähnyt sen kaiken. hän oli nähnyt minut sellaisena. haavoittuneena. olin itkenyt ja tärissyt, enkä ollut saanut kunnolla henkeä. olin jopa luullut kuolevani. niinpä osasin tehdä siinä tilanteessa vain sen minkä parhaiten osaan. karkasin paikalta, siitä tilanteesta. en halunnut puhua tapahtuneesta, en halunnut että jesse pitäisi minua heikkona. päätin siis juosta koulun ovista ulos ja siitä suoraan kotiin sanomatta kenellekään mitään. muistan edelleen kun jesse jäi katsomaan perääni hölmistyneenä. saapuessani kotiin äiti oli ollut vastassa ja ihmetellyt miksi tulin ajoissa kotiin, silmät itkusta turvonneina. en halunnut puhua äidille paniikkikohtauksesta vaikka tiedän, että se olisi parantanut oloani. niinpä äiti nosti pöydälle taas terapiakortin, jonka viimein hyväksyin. hän ehdotti terapiaa ensimmäistä kertaa hänen ja leevin erotessa ja on siitä lähtien tasaisin väliajoin ehdottanut sitä. mutta saadessani ensimmäistä kertaa paniikkikohtauksen, osasin miettiä vain, että jos on mahdollisuus  huomata oireet paniikkikohtauksen alkaessa ja oppia hallitsemaan niitä, ehkä se olisi hyväksi. jatkossa tietäisin mitä tapahtuu, eikä tilanne pääsisi niin pahaksi. ehkä voisin kertoa terapeutille myös isästäni, hänen jättämistä henkisistä arvista ja siitä kuinka en hänen sanojen ja tekojen takia osaa näyttää tunteitani. äitini soitti heti huojentuneena terveyskeskukseen ja sai minulle ajan jo heti seuraavalle päivälle.

eilen kävellessäni kohti terapiaa, olin kerennyt tulla jo toisiin ajatuksiin. ahdisti. en minä oikeasti halunnut kertoa elämästäni ja ajatuksistani jollekin ventovieraalle. ei siitä kuitenkaan mitään hyötyä olisi. lähtiessäni kotoa olin rukoillut äitiä perumaan ajan, mutta hän ei suostunut. kuulemma minulle tekisi vain hyvää vihdoin puhua kaikesta. terapeutti oli noin neljäkymmentä vuotias nainen, laura. saapuessani hänen tylsän näköiseen toimistoon, hän kertoi heti, että äitini oli varannut minulle kahden tunnin ajan. ihan oikeasti? tuntikin on jo aivan liikaa, mutta kaksi? meinasin silloin lähteä huoneesta ja toivottaa hyvät päivänjatkot, mutta jotenkin minua tavallaan kiinnosti ajatus sinne jäämisestä. päädyin tylsän ja pinnallisen small talkin jälkeen kertomaan lauralle maanantain paniikkikohtauksestani. laura kyseli myös lapsuudestani ja perheestäni. ennen lähtöäni, hän kertoi minulle, että paniikkikohtaus johtui varmastikin lapsuuden traumasta, jonka takia olin padonnut tunteitani jo pitkään sisälläni. pelkoni isää kohtaan oli ajanut minut lapsena siihen, että en uskaltanut näyttää muille tunteitani, vaan pidin ne mieluummin sisälläni. viimeinen tikki taisi olla jessen torjuminen. sisäinen patoni oli jo liian täynnä tunteita, joten se päätti romahtaa ja valuttaa kaikki tunteet sisältäni paniikkikohtauksena.

avaan koulun oven ja lähden suunnistamaan kohti äidinkielen luokkaa. tunnit ovat jo alkaneet, joten saan kävellä rauhassa tyhjillä käytävillä. nyt kun tiedän enemmän paniikkikohtauksestani, en häpeä sitä niin paljoa. haluan kiittää jesseä auttamisestani ja muutenkin puhua hänelle. uskon että hänkin haluaa puhua minulle, vaikka hän silloin tunnilla sanoikin ettei halua. hän kuitenkin lähti tunnilta perääni ja auttoi minua. muistan sen levollisen tunteen joka valtasi kehoni kun hän silitti selkääni ja rauhoitteli minua.

kuulen läheltä jessen naurun ja kiihdytän askeleitani. olen iloinen, että mahdollisuus puhua jesselle saapui näin pian. kääntyessäni kulman takaa avautuvalle käytävälle, näen että hän ei ole yksin. tuntuu kuin hartioilleni laskeutuisi jotain todella painavaa, kun tajuan että hän suutelee jonkun kanssa. ja ei vaan jonkun, vaan kaikista maailman ihmisistä rubenin kanssa. eikö heidän juttunsa pitänyt olla ohi? yritän kävellä heidän ohitse mahdollisimman huomaamattomasti, mutta juuri kun olen heidän kohdalla, he irtautuvat toisistaan. jesse huomaa minut ja katseemme kohtaavat. huomaan hänen silmissä välähtävän jonkun tunteen, mutta en kerkeä tunnistamaan sitä.

"elias" kuulen jessen sanovan. miksi hän minulle haluaisi puhua? hänellä näyttää menevän hyvin rubenin kanssa vaikka väittikin minulle kaikkea muuta. ehkä hän ei ikinä ollutkaan kiinnostunut minusta, vaan siitä ajatuksesta että hän on ensimmäinen poika josta olen ollut kiinnostunut. kyllähän minä haluaisin kuunnella mitä asiaa hänellä on, ellen tietäisi jo mistä on kyse. voisin kuunnella hänen ihanaa, tasaista ääntä loputtomiin, mutta juuri nyt hän on onnellinen ilman minua. jatkan matkaani eteenpäin ihan kuin en olisi kuullutkaan häntä.

"elias" jesse melkein huutaa. jokin hänen äänessään saa minut pysähtymään niille sijoilleen ja kääntymään ympäri nähdäkseni ne kauniit ruskeat silmät. hetken vain tuijotettuamme toisiamme, käännän katseeni hänen vieressä seisovaan rubeniin. jesse pyytää rubenia lähtemään ja huomaan kuinka ruben katsoo häntä pettyneesti. hän kääntää katseeni minuun ja katsoo minua murhaavasti kävellessään ohitseni. käännän katseeni takaisin niihin ruskeisiin silmiin, ja odotan hetken että ruben on varmasti tarpeeksi kaukana.

"mitä?" kysyn yrittäen kuullostaa välinpitämättömältä.

"voidaanko puhua?" hän kysyy hiljaisella äänellä.

"sähän sanoit että sä et halua puhua mun kanssa?" kysyn ja kurtistan kulmiani kun jesse ottaa muutaman askeleen minua kohti.

"elias meidän pitää puhua" hän toteaa kävellen luokseni, niin lähelle että kasvojemme välissä on enää vain kymmenen senttiä väliä.

"mistä meidän pitää puhua?" kysyn yrittäessäni pitää ääneni mahdollisimman tasaisena. en halua murtua jessen edessä uudestaan. hän valitsi rubenin ennen kuin meidän juttumme kerkesi kunnolla edes alkaakaan. "susta ja rubenista vai?" jatkan, mutta ääneni särkyy lopussa. otan askeleen taaksepäin ja käännyn pois päin. juuri kun olen lähdössä kävelemään pois, tunnen jessen painautuvan tiukasti selkääni vasten ja kiertävän kädet ympärilleni.

"mulla oli ikävä sua" kuulen hiljaisen kuiskauksen, joka on niin hiljainen että kuulen sen vain juuri ja juuri.