else

19- älä mene

jessen näkökulma

kurkkuani kuristaa. en näe kunnolla eteeni. näkökenttäni on sumea. auton ääni ajaessa ohitseni kuulostaa kaukaiselta suhinalta. mieleni ei sisäistä ympärilläni tapahtuvia asioita. tuntuu että olisin yksin jossain kuplassa missä happi alkaa käydä vähiin. kupla jossa olen, yrittää tukahduttaa minut. polveni meinaavat pettää jokaisella askeleella kävellessäni tietä eteenpäin. päätäni särkee melkein migreenin lailla ja tuntuu että vasen silmäni olisi sokea. kylkeä pistää jokaisella hengen vedolla, aivan kuin joku olisi puukottanut minua ja jättänyt puukon kylkeeni kiinni.

lyönti.

sitten potku.

uusi potku.

hiljaisuus.

kädet kasvoillani ja anteeksipyyntö.

kaikella on tarkoitus. niin kliseinen lause täynnä turhaa paskaa. mikä niin suuri tarkoitus toisen satuttamisella on? mikä niin iso tarkoitus sillä on elämääni että sen täytyi tapahtua juuri minulle? kenenkään ei pitäisi kokea mitään tämmöistä. vihaan väkivaltaa. sillä ei saavuta mitään. se repii kaiken palasiksi eikä sitä voi korjata. vaikka kuinka yrittäisi, siinä ei voi onnistua. se on vähän niin kuin paperi joka revitään, eikä sitä ei saa enää mitenkään parsittua kasaan. semmoiseksi mikä se oli ennen kuin se pilattiin.

ruben rikkoi minut. hän teki selväksi, että ei arvosta minua yhtään. en voi enää ikinä katsoa häntä niin kuin ennen. hänen omistushalunsa oli hullua, mutta tämä meni jo totaalisesti yli. minun luottamukseni rubenia kohtaan on kuin se paperi. hän repi sen kappaleiksi ja yritti sen jälkeen teipata palaset yhteen. hän tukahdutti kaikki hyvät muistot. tahrasi ne. hän teki niistä näkymättömiä. nyt jäljellä on vain huonot muistot. pieni toivonkipinä ystävyydestä sammui. en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan enää ikinä.

huomaan tutun kerrostalon alaoven edessäni. jostain syystä joku on jättänyt sen auki, mutt en jaksa miettiä syytä sille sen suuremmin vaan kävelen sisään, suoraan hissille. painan nappia ja odotan että hissi tulee kerrokseeni. kuuluu kilahdus ja ovi avautuu. otan muutaman askeleen eteenpäin ja painan nappia kolme. ovi sulkeutuu ja nostan katseeni peiliin. vasen silmäni on turvonnut umpeen ja sen ympärillä on nyrkin kokoinen tumma mustelma. vedän takkiani hieman sivuun ja nostan hupparia ylöspäin. ähkäisen yhtäkkisestä kivun aallosta kyljelläni ja painan silmäni tiukasti kiinni. hengähdän muutaman kivuliaan hengenvedon verran ja avaan silmäni. vasemmassa kyljessäni koristaa kaksi tummaa mustelmaa. toinen on navan korkeudella ja toinen alimpien kylkiluiden kohdalla. oloni on edelleen sekava ja tuntuu että pyörtyminen ei ole kaukana, mutta yritän tsempata itseäni siihen asti että olen eliaksen luona. astun ulos hissistä ja koputan oveen jossa lukee mäkinen. voimani ovat loppu enkä ole varma kuuluiko koputukseni sisälle asuntoon. tunnen kuinka silmäni alkavat taas sumentua ja jalkani muuttuvat spagetiksi. yritän kaikella tahdonvoimallani pitää itseni pystyssä, mutta lopulta polveni pettävät ja valahdan lattialle. kuulen etäisesti oven avautuvan ja tunnen hellät kädet olkapäilläni. hetken aikaa katson eliaksen sumeita ääriviivoja ennen kuin tunnen hänen nostavan minut syliinsä.

istun pehmeällä sängyllä kun elias ravistelee minua olkapäistä. tunnen oloni kohonevan hieman ja näkökykyni muuttuvan tarkemmaksi. katson oikealla silmälläni eliaksen huolestuneita kasvoja ja suorastaan hyppään hänen syliinsä. kierrän käteni hänen niskan taakse ja painan pääni hänen olkapäälleen. hän vie kätensä selkäni taakse ja rutistaa minua itseäni vasten.

eliaksen näkökulma

tuntuu että herättelin jesseä jostain paniikkitilasta ikuisuuden ennen kuin hän näytti virkoavan. okei ehkä suurentelen hieman asiaa sillä hän virkosi jo alle minuutissa, mutta se tuntui ikuisuudelta.