else

21- lasinsirpaleita

saavun kerrostalon pihaan ja huomaan tutun näköisen auton vieraspaikalla. outo tunne valtaa välittömästi kehoni. eihän se voi olla. ei vaan voi. kiihdytän askeleeni ovelle ja avaan sen nopeasti. hissin tulo alimpaan kerrokseen kestää liian kauan, joten päädyn juoksemaan portaat ylös kolmanteen kerrokseen niin nopeasti kuin vain pystyn ja hengästyneenä avaan kotioven. otan kengät pois ja kävelen olohuoneeseen josta kuuluu vaimeaa puhetta. ensimmäinen henkilö jonka huomaan on hän. leevi. meidän olohuoneessa istumassa. pystyn tuntemaan kuinka ilmapiiri kympärilläni on kireä. käännän katseeni äitiin joka istuu sohvalla. hänen silmänsä on punaiset ja posket täynnä kyyneliä.

"mitä toi täällä tekee?" äiti ei vastaa mitään vaan antaa minulle pahoittelevan katseen. leevi on viimeinen ihminen kenet haluaisin nähdä. elämäni on vihdoin alkanut tuntua elämältä. vapaammalta. olen käynyt terapeutilla puhumassa kaikesta ja sitä kautta saanut elämäni ja omat ajatukseni parempaan suuntaan. ne ajatukset, jonka isäni lyttäsi minulta jo silloin kun olin pieni poika.

"etkö sinä ole vieläkään oppinut kunnioittamaan isääsi?" leevi kysyy ja nousee nojatuolista. peruutan muutaman askeleen automaattisesti. en haluaisi pelätä häntä, mutta en ole unohtanut kaikkea sitä mitä hän on minulle tehnyt. muistan jokaisen iskun vasten kasvojani, sekä sen että hän olisi varmasti lopulta tappanut minut ellei äiti olisi tullut väliin. kaikesta paskasta huolimatta jotenkin naiivisti ajattelin, että hän olisi tajunnut omat virheensä ajan kuluessa, hän ei kuitenkaan ole ottanut meihin mitään yhteyttä kolmeen vuoteen. ajattelin että kun seuraavalla kerralla näkisin hänet, hän voisi olla minulle kunnollinen isä. sellainen isä jonka olen aina halunnut ja tarvinnut. olisin tarvinnut lapsuuteeni kunnollisen isähahmon, niin kuin jokainen lapsi. mutta ei, hän ei selkeästikään ole tajunnut omia virheitään. ikinä ei pitäisi uskoa ihmisistä liian paljoa.

"pelkäätkö sinä minua?" hän kysyy ivallisesti ja ottaa hitaasti askelia minua kohti. peruutan ja pian tunnen selkäni tömähtävän seinään. leevi pysähtyy vasta kun välillämme on enää kaksikymmentä senttiä tilaa. hän katsoo minua päästä varpaisiin silmät täynnä inhoa. tunnen kuinka jalkani jähmettyvät paikoilleen ja sydämeni hakkaa niin kovaa, että se varmaan hyppää kohta ulos rinnastani. en haluaisi antaa leeville sitä tyydytystä, että hän huomaa minun pelkäävän häntä, mutta en voi sille mitään että kyyneleet rupeavat nousemaan silmiini.

"kato sehän rupesi itkemään. kuule elias, ei miehet itke vaikka mikä olisi" hän sylkäisee sanat suustaan vailla mitään empatiaa. välillä mietin onkohan hän oikeasti joku sosiopaatti. ei kukaan voi tehdä omalle lapselleen näin ja vain nauraa vieressä.

"leevi lopeta jo" äitini parkaisee itku kurkussa sohvalta. hetken tuijotettuaan minua leevi perääntyy pois edestäni ja menee takaisin nojatuolille istumaan. hän kääntää kysyvän katseen äitiäni kohti. ilmeisesti hän haluaa kolmen vuoden hiljaisuuden jälkeen tietää mitä hänen lapsilleen kuuluu, sillä äiti rupeaa kertomaan sisaruksistani hänelle. saan vihdoin jalkani toimimaan ja kävelen keittiiöön hakemaan lasin vettä.

toivottavasti hän lähtee pian. en ymmärrä miksi häntä yhtäkkiä kiinnostaa miten hänen lapsillaan menee, häntä ei kuitenkaan ole kiinnostanut meidän asiat vuosiin. toisaalta se on hyvä juttu, mutta tiedän ansaitsevani normaalin isän. niin ansaitsevat sisaruksenikin. onneksi he ovat vielä koulussa ja päiväkodissa. en tiedä miten he reagoisivat siihen, että leevi on meidän olohuoneessa. eniten olen silti huolissani äidistä. tiedän että tilanne on hänelle kaikista vaikein. hän kuitenkin joutui katsomaan vuosia narsistista puolisoa ennen kuin uskalsi lähteä. hän on opetellut olemaan vastuussa neljästä lapsesta aivan yksin ja on samalla päässyt yli monen vuoden avioliitosta. olen niin ylpeä äidistäni, hän on mielestäni maailman rohkein ja vahvin ihminen.

uteliaisuuteni herää kun kuulen leevin kysyvän minusta. hiivin keittiön ovelle jotta voin salakuunnella keskustelua ilman että jään kiinni. hän kyselee koulumenestyksestäni ja kavereistani, ja kuulen äidin äänestä että hän yrittää kertoa niistä lyhyesti. olemme puhuneet ja hän tietää että en haluaisi leevin tietävän minusta mitään, joten olen iloinen että hän yrittää hetken päästä vaihtaa puheenaihetta.

"mitenkäs onko eliaksella jo tyttöystävää?" leevi kysyy ohittaen äidin aiheenvaihtoyrityksen kokonaan.

äiti älä vastaa mitään. jooko.

toiveeni ei toteudu kun kuulen äidin seuraavat sanat. "joo, kyllä hän seurustelee"

"no oho. mikäs on tämän tytön nimi?" leevi kysyy selkeästi yllättyneenä. hänen äänestään kuulee että hän ei olisi osannut odottaa sitä. tiedän että hän ajattelee että kukaan ei varmastikaan jaksaisi minua. niinhän hän on minulle aina sanonutkin.

"miten sinä ajattelit että kukaan tulee ikinä rakastamaan sinua kun olet tuollainen?"

"et ole kenenkään rakkauden arvoinen"

"olet niin vastenmielinen"

"ei se ole tyttö. elias seurustelee jessen kanssa" äiti tokaisee selkeästi ylpeänä minusta.

kuulen kuinka leevi nousee salaman nopeasti jaloilleen "onko hän homo?" leevi korottaa ääntään. taloon laskeutuu hiljaisuus ja huomaan pidättäväni hengitystä sillä pelkään sen olevan liian äänekästä. vaikka tiesin että hän ei hyväksyisi minua enkä hänen hyväksyntää haluakkaan enää, sattuu silti tietää että hän ei hyväksy minua semmoisena kuin olen. onnellisena. hetken päästä muutaman nopean askeleen jälkeen äiti itku täyttää ilman.

"saatanan huora, minä olen ollut poissa vain kolme vuotta ja sinä olet siinä ajassa onnistunut kasvattamaan pojastamme homon?" leevi huutaa samalla kun äiti itku vain kovenee. olen ollut tässä tilanteessa aikaisemminkin ja tiedän mitä seuraavaksi tapahtuu. kurkkaan nurkan takaa olohuoneeseen ja huomaan että leevi tukistaa äitiäni hiuksista kipeä näköisesti. kestäisin jos hän tekisi minulle jotain, mutta en pysty katsomaan sitä että hän satuttaa äitiä. voisin tehdä äitini puolesta mitä vain. tunnen kuinka adrenaliini virtaa suoniini ja saan rohkeutta astua olohuoneeseen.

"päästä irti äidistä" huudan. leevi kääntää vihaisen katseensa minuun, mutta ei päästä äidin hiuksista. hetken hän vain tuijottaa minua, kunnes hänen kasvoilleen nousee ilkikurinen hymy. huokaisen syvään mielessäni kun huomaan hänen vihdoin päästävän irti. hän suoristaa ryhtinsä kuin pelotellakseen minua hänen pituudellaan. hän lähtee kävelemään hitaasti minua kohti kasvoillaan edelleen se pahaa aavistava hymy. adrenaliini poistuu kehostani yhtä nopeasti kuin se tulikin, ja yhtäkkiä tunnen oloni erittäin säälittäväksi pikku pojaksi joka pelkää isäänsä. siksi pojaksi, jonka isä ajoi poikansa nurkkaan aina juuri näin. yritän ottaa askeleita taaksepäin, mutta tuntuu kuin jalkani olisi liimattu kiinni lattiaan. tärisevässä kädessäni oleva vesilasi tippuu lattialle ja rikkoutuu. leevi tarttuu hupparini rinnuksista kiinni ja tönäisee minut täysillä takanani olevaan seinään.

"homous on sairaus" hän sanoo ja sylkäisee naamalleni. olen niin shokissa että en osaa reagoida mitenkään. tuijotan häntä vain silmiin sanomatta mitään. "kuulitko sinä?" hän huutaa aivan naamani edessä. hän kohottaa nyrkkinsä ja tunnen pientä kipua silmäkulmassani. oloni on niin sekava että päätän sulkea vain silmäni ja toivoa että tämä tilanne olisi jotain kauheaa painajaista josta herään kohta.

"sinä et ole enää minun poikani" kuulen kun hän sanoo aivan tyynen rauhallisesti. kaikki se rauhallisuus on kuitenkin esitystä, nimittäin tunnen hänen nyrkkinsä uudestaan oikeassa silmässäni. tunnen kuinka jalkani pettävät altani, ja romahdan maahan makaamaan. älähdän hieman kun lasinsirpaleet painautuvat paidan läpi ihooni. hetken kerkeän jo ajattelemaan että hän jätti minut rauhaan, mutta samassa tunnen potkun kyljessäni. ja toisen. ja kolmannen.

"leevi lopeta ja lähde heti. jos minä näen sinua enää ikinä täällä päin, minä soitan poliisit" on viimeinen asia minkä kuulen ennen kuin pimeys valtaa minut.