else

9- silmälasit

herään taas samaan painajaiseen. voin sieluni silmin kuvitella kuinka leevi nauttii jossain päin suomea elämästään täysillä, ilman vastuuta lapsistaan ja omista teoistansa. hän jätti äitini aivan yksin minun ja kolmen sisarukseni kanssa. toivon että hän ei ikinä tulisi takaisin elämäämme, nyt kun olemme tottuneet olemaan viidestään, ilman häntä. minua edelleen vaivaa painajaiset, joista en pääse eroon vaikka kuinka haluaisin. välillä ahdistus kasvaa liian suureksi mennessäni nukkumaan, koska painajaiset tuntuvat niin aidoilta, aina siihen asti kun herään. jos nyt saisin joltain lampunhengeltä kaksi toivetta, toivoisin että pääsisin eroon painajaisista ja osaisin puhua tunteistani. varsinkin jesselle. onhan äiti minulle puhunut terapiasta, hän itsekin käy puhumassa jollekin ja on saanut apua ongelmiinsa, mutta terapia tuntuu aivan liian ahdistavalta ajatukselta. miksi kukaan haluaisi puhua omista, kipeistä ja ahdistavista ajatuksista täysin tuntemattomalle ihmiselle?

katson kelloa. kaksikymmentä minuuttia yli kuusi. en halua yrittää nukahtaa uudestaan, eikä se varmaan edes onnistuisi näin syvällisten mietiskelyjen jälkeen. nousen ylös sängystä ja pujotan lattialla olevan ison hupparin päälleni. se on niin iso, että se roikkuu kuin mekkona päälläni. vedän vielä villasukat jalkoihini ja lähden keittiöön hakemaan aamupalaa. teen itselleni muutaman leivän ja palaan takaisin huoneeseeni. pujahdan peiton alle lämpimään ja valitsen netflixistä jonkun uuden sarjan, mikä vaikuttaa mielenkiintoiselta. rakastan katsoa sarjoja ja on ihme, että löydän vielä joitain mitä en ole jo katsonut.

puhelimeni soi ja näytössä lukee vp. laitan sarjan pauselle, painan puhelimen vihreää nappia ja nostan kapistuksen korvalleni. "missä vitussa sä olet?" vp:n ääni kantautuu puhelimesta korvaani.

mitäh? menikö aika oikeasti noin nopeasti?

"tunti alkoi jo viisi minuuttia sitten" hän selventää.

voi vittu.

lopetan puhelun sanomatta mitään ja ryntään suoraan vaatekaapilleni. otan sieltä ensimmäiset vaatteet jotka tulee vastaan ja juoksen eteiseen laittamaan kengät. yleensä minua ei kiinnosta jos olen myöhässä, mutta olen myöhässä tunnilta jolla on myös jesse. se on ainoa hetki koko viikolla, jolloin minulla on mahdollisuus puhua hänelle. välitunnit ovat aivan liian lyhyitä sitä keskustelua varten.

koputan luokan oveen samalla tasaten hengitystäni. vaikka pelaankin jalkapalloa, kuntoni on sen verran huono että tuommoinen kilometrinkin mittainen matka pistää hengästyttämään. kuulen korkojen kopinan lähestyvän ovea kun opettaja tulee avaamaan sen. hän on varmaan jo tottunut myöhästelyyni, sillä viime lukukaudella niitä tuli vähän liikaa. katson opettajan ohi suoraan luokkahuoneen perälle ja huomaan että paikkani on viety. vain luokan edessä on vapaita paikkoja. huomaan jessen ikkunan viereisellä paikalla istumassa yksin, ja käyn nopean väittelyn pääni sisällä, että pitäisikö mennä hänen viereen istumaan. päätän olla rohkea, sillä en voi siinä mitään menettäkään.

"saako tähän istua?" kysyn varovasti.

jesse vilkaisee suuntaani nopeasti, ennen kuin kääntää katseensa takaisin kirjaan. "ei sua kukaan kielläkään" hän mumisee niin hiljaa, että hyvä kun edes kuulen mitä hän sanoo. hänellä on taas silmälasit päässä, enkä saa katsettani irti hänestä. ja vaikka hänellä on kaulassaan monta jälkeä, juuri nyt en jaksa välittää niistä. hän on niin suloinen. totta kai hän on suloinen ilman lasejakin, mutta kun hänellä on ne päässä, hän on niin suloinen että tekisi mieli vain vetää hänet kainaloon ja viettää koko loppuelämä ihaillessa häntä.

pitäisiköhän minun pyytää jesseä viettämään kanssani aikaa jonnekin koulun jälkeen? ehkä voisin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja kertoa kuinka olen pahoillani kaikesta ja haluaisin tutustua häneen. haluan tietää, miksi hän on käyttäytynyt kuin ei tuntisikaan minua. hän kuitenkin kertoi minulle olleen kiinnostunut minusta. toisaalta itse kyllä olen käyttäytynyt samalla tavalla häntä kohtaan. en vain osaa puhua tunteistani suoraan ja minua myös pelottaa mitä ihmiset minusta ajattelisi jos olisin pojan kanssa. kyllähän minä tiedän että muiden mielipiteistä ei saisi välittää, mutta jotenkin vain tuntuu isolta asialta jos en pysty miellyttämään muita.

"mitä sä tuijotat?" jesse kysyy tylysti. tunnen kuinka veri kerääntyy poskilleni ja käännän katseeni äkkiä pois. en tiedä kuinka kauan hän on jo katsonut minua, ollessani niin syvällä ajatuksissani. nyt ole rohkea. ota itseäsi niskasta kiinni. ei se ole niin vaikeaa.

"haluatko sä tehdä jotain koulun jälkeen?" kysyn varovasti nostaen katseeni häneen.

hän näyttää hetken hämmentyneeltä, ihan kuin hän ei olisi osannut odottaa kysymystäni. "sun kanssa? miksi ihmeessä?"

"en tiiä, olisi kiva vaan hengata" kiertelen totuutta taitavasti. totta kai haluan viettää hänen kanssaan aikaa  muutenkin, mutta haluaisin kertoa hänelle vain kuinka pahoillaan olen. ja että olen oikeasti kiinnostunut hänestä, vaikka en olekaan sitä hänelle uskaltanut näyttää. hän pyöräyttää silmiään dramaattisesti ja jatkaa tehtävien tekemistä.

ei olisi pitänyt kysyä. tunnen oloni aivan idiootiksi, mitä oikein odotin? että hän hymyilisi minulle täydellistä hymyään, hymykuoppien tullessa näkyviin ja kertoisi miten hänkin haluaa viettää aikaansa kanssani? hän on onnellinen rubenin kanssa ja unohtanut minut ja sen mitä meidän välillä tapahtui. minunkin pitäisi siirtyä eteenpäin, mutta se on liian vaikeaa. olen kyllä yrittänyt unohtaa hänet, mutta joka kerta nukkumaan mennessä muistan kuinka hän nukkui kainalossani samalla kun itse tutkiskelin katseellani hänen kasvonpiirteitä, painaen mieleeni jokaisen pienenkin yksityiskohdan.

kello soi tunnin loppumisen merkiksi, joten kerään pöydältä tavarani ja kävelen nopeasti lähimpään vessaan jonka löydän. nojaan käsilläni lavuaarin reunoihin ja katson itseäni peilistä. silmieni tummat aluset kertovat liian vähiksi jääneistä yöunista. laitan hanan päälle ja kastelen kasvoni jääkylmällä vedellä. juuri kun olen laittamassa hanaa kiinni, vessan ovi avautuu. hienoa, en muistanut laittaa sitä lukkoon.

"oletko sä ok?" kuulen jessen kysyvän. en halua katsoa häntä joten tyydyn vain nyökkäämään. hetken on vain hiljaista ja mietin miksei hän ole jo lähtenyt. tuskin häntä oikeasti kiinnostaa onko minulla kaikki hyvin. hän astuu viereeni ja katsoo minua peilin kautta hetken hiljaisuuden vallitessa edelleen ympärillämme.

"miksi sä haluaisit viettää mun kanssa aikaa? ja tällä kertaa ihan rehellisesti"

pitäisikö vain sanoa että en oikeasti halua, koska hän ei selvästikään halua samaa kuin minä? päätän kuitenkin ylittää itseni uudestaan, joten käännyn ympäri jotta voin katsoa häntä silmiin. nostan käteni hänen poskelleen ja painan huuleni hänen omilleen. hän ei selkeästikään odottanut sitä, koska hän ei heti vastaa suudelmaan. hetken alkujärkytyksen jälkeen hän nostaa kätensä niskani taakse ja hipaisee kielellään alahuultani. raotan suutani jotta kielemme voivat tanssia hellästi yhdessä. tuntuu kuin sisälläni räjähtelisivät ilotulitteet ja jalkani voisivat pettää milloin tahansa. suudelma tuntuu vielä paremmalta kuin aikaisemmin. ehkä se johtuu siitä, että nyt veressäni ei ole prosenttiakaan alkoholia.

vetäydyn suudelmasta, sillä suupieleni hipovat melkein pilviä. tunnen oloni hieman tyhmäksi, miten yksi suudelma voi saada minut tuntemaan näin vahvasti? "riittääkö toi vastaukseksi?" kuiskaan hiljaa.