else

10- sammakoita

tuntuu että aika matelee eteenpäin hidastettuna, ellei se ole pysähtynyt kokonaan. kävin aikaisemmin kertomassa koulun jalkapallovalmentajalle, että en aio enää pelata enää, koska mielenkiinto jalkapalloa kohtaan on hävinnyt lähes kokonaan. en silti aio päästää siitä kokonaan irti. haluan edelleen pelata sitä silloin tällöin, mutta en montaa kertaa viikossa. aloitin jalkapallon pelaamisen viisi vuotiaana ja muistan kuinka ajattelin silloin, että minusta tulisi isona ammattijalkapalloilija. se vaahtosammuttimen kokoinen pikku elias taitaisi olla aika pettynyt, jos tietäisi että luovun siitä haaveesta motivaation puutteen takia.

viimeistä tuntia on jäljellä viisi minuuttia, enkä malta odottaa että se loppuu. sovimme jessen kanssa näkevämme viimeisten tuntien jälkeen koulun ovilla ja menevämme siitä minun luokseni. olen koko päivän valmistautunut kertomaan hänelle kaikesta mitä pääni sisällä liikkuu ja toivon että hän vastaa tunteisiini, eikä heitä minua kokonaan pois. hänellä kun on jo poikaystävä. onko ruben hänen poikaystävä? toivottavasti ei.

yritän saada ajan kulumaan nopeammin ja keskityn tekemään tehtäviä vaikka en niitä tajuakaan. huokaisen syvään, haluan jo kotiin. jessen kanssa. haluan nähdä hänen hymyilevän sitä kaunista leveää hymyä, jolloin hänen hymykuopat tulevat esiin. haluan tuntea hänen huulensa huulillani ja haluan saada hänet nauramaan sitä kaunista naurua, josta on tullut jo yksi lempiäänistäni.

"äijä mikä sulla on? olet ollut koko päivän ihan ajatuksissasi ja nyt oot huokaissut jo viisi kertaa kahden minuutin aikana". käännän katseeni vieressä istuvaan santtuun ja en vastaa mitään. en halua kertoa että odotan jessen näkemistä, sillä en tiedä mitä meidän välillä on. eihän kaverit toisiaan suutele, mutta hän on edelleen sen rubenin kanssa. miksi tämän tilanteen pitää olla näin vaikea?

"minulla on menoa joten joudun valitettavasti lähtemään nyt, saatte jäädä luokkaan tekemään tehtävät loppuun asti tai vaihtoehtoisesti voitte lähteä. mutta jos päätätte lähteä, tehkää loput tehtävät kotona" opettaja kertoo meille päästäen minut pinteestä. laitan kirjan reppuuni ja nousen ylös kovalta tuolilta lähteäkseni ulos luokasta mahdollisimman nopeasti, jotta minun ei tarvitse jäädä selittelemään mitään santulle. kävelen nopeasti koulun oville vaikka tiedän, että jessen tunti loppuu vasta muutaman minuutin päästä. odotellessani häntä katselen tyhjiä käytäviä ja yritän saada hätisteltyä perhosia pois vatsastani.

koulun kellot soivat ja käytävät alkavat täyttyä ihmisistä. yritän etsiä katseellani jesseä, mutta en näe häntä missään. pomppaan melkein kattoon säikähdyksestä kun tunnen läpsäisyn olkapäälläni. käännyn ympäri nähdäkseni jessen hymyilevän minulle. "taisit säikähtää?" hän kysyy, hymyn vaihtuessa virneeseen hänen kasvoillaan.

"joo, olen aika säikky" naurahdan nolostuessani. en ole säikky, aloin vain ajatella että hän ei saapuisikaan paikalle ja nauraisi jossain rubenin kanssa minun yritykselle tutustua häneen. ja sitten ihan yhtäkkiä tunnen läpsäisyn. siinä säikähtäisi kuka vaan.

kävelemme asfalttitietä kiusallisessa hiljaisuudessa, autojen ajaessa ohitsemme. kumpikaan meistä ei taida olla varma mikä olisi hyvä puheenaihe, sillä tiedämme toisistamme niitä ihan tavallisia, pieniä asioita, enkä usko että hänkään haluaa tässä mitään kauhean syvällisiä ruveta puhumaan. hänen kätensä hipaisee omaani, ja tunnen perhosten lisääntyvän vatsassani. tekisi mieli ottaa kiinni hänen kädestään, mutta tuntuu, että se vain lisäisi kiusallisuutta, enkä ole varma olisinko siihen vielä valmis julkisella paikalla.

avaan kotini oven ja annan jessen kävellä ensin sisälle. kuulen jonkun kävelevän keittiöstä eteiseen päin, kun olemme ottamassa kenkiä pois. eihän kotona pitänyt olla vielä ketään? kello on vasta vähän yli yksi, sisaruksiltani loppuu koulu vasta kolmelta ja äiti on töissä neljään asti.

"moi, mä olen eliaksen äiti susanna" hän esittelee itsensä jesselle.

"jesse" jesse hymyilee hänelle.

äiti kääntää katseensa minuun ja hänen hymynsä levenee. "onkos tämä se poika josta olet kertonut?" voi vittu. ei nyt äiti. ei nyt. tunnen punastuvani ja pyöritän päätäni hätäisesti, ennen kuin hän kääntää katseensa takaisin jesseen ja halaa häntä. jessen ilmeestä huomaa hämmentyneisyyden, mutta hän halaa äitiäni takaisin.

"elias puhui susta silloin hymy korvissa asti. olen onnellinen että hän on löytänyt elämäänsä ihmisen, joka saa hänet niin onnelliseksi. kiva tavata sut vihdoin" äitini selittää jesselle innoissaan. tämä on niin noloa. otan jessen kädestä kiinni ja lähden harppomaan kohti huonettani, ennen kuin äiti kerkeää päästämään enempää sammakoita suustaan.

irrotan käteni jessen kädestä ja rojahdan huoneeni sohvalle. vedän käteni hiusteni läpi hermostuneena ja nostan katseeni jesseen joka seisoo vielä ovella. hän laittaa oven kiinni ja kävelee eteeni virneen kohotessa hänen kasvoilleen. käännän katseeni takaisin lattiaan, minua nolottaa niin paljon. jos olisin tiennyt että äiti on kotona, olisin pyytänyt jesseä kanssani vaikka kahvilaan.

jesse hipaisee etusormellaan poskeani ennen kuin siirtää sen leukani alle, nostaen pääni ylös. hän katsoo minua sanomatta mitään ja tulee istumaan syliini hajareisin. "taidat olla kunnon mammanpoika kun olet oikein äitillesikin jo kertonut musta"

tunnen punastuvani jo miljoonatta kertaa tämän päivän aikana. "e- en oo" änkytän.

hän yllättää minut painamalla hennon suukon huulilleni. katson häntä silmiin hänen hymyilessä pienesti. tunteeni heittelee laidasta laitaan, sillä nyt haluan kiittää äitiäni siitä mitä hän möläytti. jesse suuteli minua taas joka kertoo, että hän ei välttämättä nauraisi minulle ja käskisi minua painumaan helvettiin jos kertoisin hänelle tunteistani.

"mätykkäänsusta" sanon nopeasti hiljaisella äänellä. tunteista puhuminen ääneen ei ole ollut koskaan minulle helppoa, mutta jos päätän rohkaistua, on mahdollista että saatan saada jesseltä vastakaikua.

"mitä?"

"älä pakota mua sanomaan sitä uudestaan" pyydän nolostuneena.

hän hymyilee minulle tuota valloittavaa hymyään ennen kuin kiertää kätensä ympärilleni hellään halaukseen ja painaa päänsä olkapäälleni. "niin mäkin susta"

kun kuulin nuo sanat, tuntui kuin painava taakka olisi pudonnut harteiltani. vedän hänet lähemmäs itseäni, kuin peläten että hän lähtisi nauraen kertomaan kaikille kuinka elias mäkinen oli kertonut äidilleen pojasta, jonka on tuntenut yhden illan verran. minua edelleen mietityttää mitä hänellä ja rubenilla on, mutta minulla on tässä niin hyvä olla että en halua ottaa sitä puheeksi.