else

22- enkeli

otan vaatekaapistani ison mustan hupparin ja mustat isot farkut. yleensä en tykkää pukeutua pelkkään mustaan, mutta nyt en jaksa edes yrittää panostaa. äitini pakottaa minut kouluun, joten pakko se on mennä. vaikka olenkin jo täysi-ikäinen ja voisin silti ihan hyvin vain jäädä kotiin, tiedän äidin olevan oikeassa. en tule valmistumaan lukiosta jos lintsaan liikaa ja minulla on muutenkin taipumusta siihen, että jos skippaan yhden päivän niin se pienen pieni koulumotivaationi tippuu nollaan ja yhtäkkiä olenkin skipannut kolme päivää yhden sijaan. kävelen keittiön ohi eteiseen sillä nyt ei aamupala maistu. vedän mustat vanssit jalkoihin ja avaan ulko-oven. laitan hupun päähän kävellessä, tänään aion piiloutua sen suojiin.

kävelen koulun ovista sisään ja tunnen kaikkien katseet itsessäni, eihän sitä joka päivä tullakaan mustalla silmällä kouluun. tekisi vain mieli huutaa että 'joo ei tässä mitään ihmeempiä, ihana rakas isäni päätti pistäytyä kylässä että voi pitkästä aikaa taas vetää minua turpaan, pällistelkää vaan rauhassa', ehkä he sitten lopettaisi tuon tuijottamisen. jätän sen kuitenkin välistä ja kävelen kohti biologian luokkaa. en vihaa mitään muuta niin paljoa kuin olla huomion keskipisteenä. ohittaessa fysiikan luokkaa huomaan käytävän sohvalla istuvan jessen. vaikka olenkin ikävöinyt enkeliäni, en halua pelästyttää häntä mustalla silmälläni heti aamusta joten vedän huppua syvemmälle päähän ja yritän sen avulla muuttua näkymättömäksi. näemmä se ei onnistunut, sillä jesse huomaa minut ja seuraavassa sekunnissa hän onkin jo edessäni huolestuneena tarkastelemassa kasvojani.

"apua mitä sulle on käynyt?" hän kysyy ja kääntää päätäni hieman sivuun nähdäkseen mustelman paremmin.

"voin kertoa myöhemmin jossain muualla kun koulussa"

"okei, lupaatkin sitten" hän sanoo ja vetää minut halaukseen. juuri nyt minua ei kiinnosta mitä ihmiset ajattelevat halailustamme joten kiedon käteni hänen ympärilleen ja hautaan pääni hänen pehmeisiin tutun tuoksuisiin hiuksiin. sitä paitsi ehkä kukaan ei kiinnitä mitään huomiota, kyllä kaveritkin voi halailla. vaikka näinkin jesseä viimeksi eilen, minulla oli häntä jo ikävä. ehkä tämä on sitä kuuluisaa alkuhuumaa kun ikävöi toista kokoajan. ajatukseni keskeytyy kun yhtäkkiä hän taivuttaa päätään taaksepäin kuitenkaan irrottautumatta halauksesta ja katsoo minua kysyvä ilme kasvoillaan.

"mitä?"

"niin lupaatko varmasti kertoa?" hän kysyy ja katsoo minua tuimasti.

"lupaan lupaan" sanon ja naurahdan hänen söpöydelleen.

"älä naura, tämä on vakava asia" hän sanoo ja irrottautuu minusta kokonaan laittaakseen kädet puuskaan.

"en mä mun mustalle silmälle nauranut vaan sulle, sä näytät niin söpöltä kun sä katsot mua tuolleen"

"miten tuolleen?"

"tuolleen tositosi tuimasti" lässytän aivan kun puhuisin pikkuvauvalle.

"mikä siinä on niin söpöä?" hän kysyy ja kohottaa kulmakarvojaan.

"no kun et sä tommoisena hobittina onnistu näyttämään kauhean tuimalta vaikka kuinka yrittäisit, pelkästään söpöltä" naurahdan.

"en mä ole lyhyt" hän tiuskaisee, mutta huomaan pienen hymyn nousevan hänen kasvoilleen.

"oot enkeli" mumisen takaisin kuiskaustakin hiljaisemmin ja vedän hänet takaisin halaukseen. en tiedä miksi, mutta en halua että jesse kuulee minun käyttävän hänestä tuota lempinimeä. se on vain oma päänsisäinen lempinimi minun enkelilleni. hänen punehtuvista poskista päätellen hän taisi silti kuulla sen.

ennen kuin ehdin analysoida asiaa sen enempää, tunnen hänen huulensa huulillani. suudelma on lempeä ja rakastava, juuri sellainen joka saa vatsani täyteen perhosia. nämä perhosetkin kuulemma on sitä kuuluisaa alkuhuumaa. toivottavasti ei, nimittäin haluan tuntea ne vatsassani ikuisesti joka kerta kun suutelen hänen kanssaan. suudelman pitkittyessä nostan käteni hänen kasvoilleen jotta voin silittää samalla pienesti hänen poskiaan. pieni söpön hetken kuplamme kuitenkin puhkeaa kun kuulen supinaa ympäriltäni ja muistan että olemme koulussa.