Rude Boys

- 1 -

Kävelen kotiin päin, vielä vähän väsyneempänä kuin jonkun aikaa sitten, kun kävelin samaa katua toiseen suuntaan. Poikaystäväni muistotilaisuus on aina yhtä raskas. Vaikka tuntuu, että tuska on helpottanut ajan mittaan, silti se jysähtää aina samalla voimalla, kun muistelee viimeisiä sanoja, mitä Jeno minulle sanoi. "Tänään menee sitten aika pitkään. Sun ei tarvii huolehtia jos minua ei kuulu. Okei? Pidä huoli itsestäsi, mä lupaan tulla hengissä takas", hän muistuttaa viimeisillä sanoillaan minua aina, ja niiden ajatteleminen sattuu.

En tajunnut sitä silloin, Jeno oli sanonut minulle tuollaisia aiemminkin, koska työskenteli pitkän matkan rekkakuskina, jolloin pitkät työpäivät ja venyvät työajat olivat arkea. Hän kuitenkin ilmiselvästi tiesi, että jotain tapahtuu. Ettei hän enää pääse palaamaan. Hänen ruumistaan ei ikinä löydetty, mutta olemme nyt kahden vuoden ajan pitäneet muistotilaisuuden hänen katoamispäivänään. Todennäköisyydet sille, että hän on hengissä, tai että ylipäätään löytyy ikinä, ovat häviävän pienet.

Olen voimaton enää kävelemään. Kaksi vuotta sitten. Nojaan valotolppaan ja suljen silmäni. Tasan kaksi vuotta sitten olin valmistanut hänelle herkullisen iltaruoan tietämättä, että se lopulta päätyy koskemattomana, kylmäksi jäähtyneenä roskiin.

Kuulen ääniä jostain läheltä, ensin askeleita ja sitten hiljaista puhetta. Avaan silmät ja näen kaksi miestä, mustissa vaatteissa ja huput päässä kävelemässä minua kohti. Aion ottaa jalat alle, koska miehet eivät näytä kovin mukavilta, mutta he kääntyvätkin kadunkulmassa ja menevät toiseen suuntaan. Katson kuinka he pysähtyvät ja toinen kaivaa taskustaan puhelimen ja vastaa siihen. Samalla hän vetäisee hupun päästään.

Jeno ei ole huomannut minua. Mutta minä ole huomannut hänet. Kyyneleet virtaavat kasvojani pitkin, kun seison toimettomana katulampun valossa. "Oppa", sanon, mutta he eivät kuule minua. Miten hän voi olla täällä. En usko, että näen oikein. Lähden kävelemään heitä kohti. Toinen miehistä huomaa nyt minut ja sitten myös Jeno. Tuntuu, kuin kaksi viimeistä vuotta pyyhkiytyisi kokonaan elämästäni, kun katseemme kohtaavat.

Samassa Jeno sanoo jotain nopeasti kaverilleen ja lähtee juoksemaan. "Jeno!" huudan ja lähden hänen peräänsä. Toinen mies kuitenkin pysäyttää minut ja kaivaa taskustaan jonkin suihkeen. Hän sumuttaa sitä naamaani ja hetkessä kaikki pimenee. Tunnen päässäni jyskytystä, olin ilmeisesti kaatunut maahan, mutta sitten en enää tajua mitään.

Havahdun auton takapenkiltä. Vieressäni istuu Jenon kaveri väsyneen näköisenä, ja etupenkillä olevat kaksi tuntematonta miestä juttelevat keskenään matalalla äänellä. Yritän olla liikkumatta, etteivät he tiedä minun olevan hereillä, mutta se ei toimi pitkään. "Nukuitko hyvin?" Jenon kaveri kysyy vilkaisemattakaan minuun päin. Hän ilmeisesti kuuli kun havahduin. "Nukuitko hyvin?" hän kysyy uudestaan ja tällä kertaa katsoo minuun.

Pudistan päätäni, mutta kadun heti. Päätäni jomottaa niin, että tunnen sen silmissäkin. "Auh!" sanon ja painan kädellä päätäni. "Olisin toki voinut ottaa kiinni, mutta on kiva nähdä miten kaasu vaikuttaa", mies sanoo ja näyttää häiritsevän huvittuneelta. "Jokainen kaatuu hieman eri tavalla", hän jatkaa. "Haechan, tuki turpas. Sä vaikutat vaan psykopaatilta", pelkääjän paikalla istuva mies sanoo ja tuijottaa sitten minua hetken murhaavasti.

"Missä Jeno on?" kysyn, kun muistan taas hänet. "Jeno?" Haechaniksi kutsuttu sanoo ja näyttää mietteliäältä. "Kuka se on?" Katson häntä kuin idioottia. "Sä olit sen kanssa! Se joka juos pois!" huudan hänelle. "Pidäpäs nyt sievä suusi sievästi supussa", Haechan sanoo ja naurahtaa omille sanoilleen. "Vai haluatko että runoilen lisää?" hän kysyy. Mulkaisen häntä, mutta ymmärrän olla hiljaa.

Katson ulos ikkunasta, mutta ulkona on pimeää, enkä näe juuri mitään. Olemme ilmeisesti kaukana kaupungista, kun taloja on hyvin harvakseltaan, eikä ole katuvalaistusta. Yritän miettiä missä päin Koreaa olemme, mutta sitten käännymme kapealle pihatielle ja saan muuta ajateltavaa. Talo, jota lähestymme on ainakin kolmikerroksinen, ja modernin näköiset piharakennukset ovat taatusti arvokkaampia kuin koko kerrostalo, jossa oma kämppäni on.

"Doyoung, jätä meidät ovelle", Haechan sanoo kuskille, joka nyökkää. Doyoung painaa kaasua ja kääntää auton peräluisulla portaiden eteen, jotka nousevat kohti pääovea. Kolahdan auton seinään äkkinäisestä käännöksestä niin että sattuu. Onnistun myös hakkaamaan pääni, mikä ei auta yhtään jo valmiiseen jomotukseen. Haechan vain hurraa, kuin se olisi ollut hienokin juttu.

"Ulos", apukuski sanoo, kun en noudata Haechanin esimerkkiä. "Miksi", kysyn. Ajatus siitä, että joutuisin kolmen miehen vangiksi valtavaan taloon keskellä ei-mitään on kuin jostain elokuvasta repäisty. "Vittu ulos sieltä!" mies huutaa niin, että melkein pomppaan auton kyydistä. Heti kun olen saanut oven kiinni Doyoung huristelee taas kaasu pohjassa talon taakse.

"Let's go!" Haechan sanoo. Minulle tulee hänestä aivan mieleen viisivuotias serkkuni. Miten joku voi olla noin innoissaan kidnappauksesta. Hän on taatusti hullu tai ainakin jotenkin päästään vialla, mutta onneksi hän ei ole satuttanut minua tai osoittanut merkkejä pervoudesta. Joka tapauksessa minua ei huvita jäädä tänne. Tiedän tämän olevan viimeinen mahdollisuuteni, joten pinkaisen juoksuun kohti tietä, jota äsken tulimme.

Aseen laukaus saa minut syöksymään mahalleen nurmikolle. "Tulepa takaisin", Haechan sanoo laiskan kuuloisesti. Käännyn hitaasti katsomaan. Hän on repäissyt jostain käsiaseen, jolla hän nyt tähtää minua. "Me nimittäin ei olla pelaamassa hippaa", hän sanoo. Hän jää odottamaan, mutten ehdi kuin nousta istumaan, kun huomaan jonkun lähestyvän.

"Älä tule", Haechan sanoo äskeiselle etupenkin raivoajalle. "Kun, seis! Stop. Homma on hanskassa", hän jatkaa, kun mies ei kuuntele häntä. "No ei todella ole, jos sä tarviit asetta yhen vitun rääpäleen hallitsemiseen", Kun sanoo, repii minut maasta ja retuuttaa taas kohti ovea. "Pääset vielä selittämään pomolle, miks käytät turhaa asetta", Kun jatkaa ja tönii minua rappusia ylös niin, että melkein kompastun joka portaaseen.

Keitä nämä miehet ovat? Jos heillä on aseita ja pomo. Ehkä joku rosvoporukka. Ja mitä tekemistä Jenolla on niiden kanssa? Kysymykset pyörivät päässäni, ja mitä enemmän yritän saada vastauksia, sitä enemmän kysymyksiä herää. "Mitä mulle tapahtuu?" kysyn kaikkein tärkeimmän kysymyksen ääneen. "Ootko ihan varma et haluut tietää?" kysyy Haechan, joka nyt pyörittelee asetta käsissään kipsutellessaan minun ja Kunin jäljessä.

Kun näppäilee oveen koodin, jolla se aukeaa hiljaa napsahtaen lukosta. Talo on sisältä yhtä kaunis kuin ulkoa, mutta näyttää vielä tilavammalta. Kävelemme korkeaan aulaan, jossa on pari suurta sohvaa, monta ovea ja pimeä käytävä, joka näyttää jatkuvan tyhjyyteen. Minut viedään sisään yhdestä ovesta, jonka toisella puolella on muuhun taloon sopimattoman nuhjuinen rappukäytävä. Todennäköisesti talossa on jossain hienommat portaat tai hissi, ja nämä ovat vain huolto- tai varakäytössä.

Menemme kellariin, ja pakokauhun tunne kasvaa joka askelmalla. Aivan kuin olisin kävelemässä suohon. Hämärät valot vilkkuvat ja ummehtunut tuoksu leijailee huonon ilmanvaihdon seurauksena vastaan yhä voimakkaammin. Yritän panna vastaan, mutta Kunin vahvat kädet saavat minut tuntemaan itseni korkeintaan yhtä vahvaksi kuin vastasyntynyt. Haechan jäi ylös, joten olen nyt kahden tuon niistä kolmesta miehestä pelottavimman kanssa.

Alhaalla on pari huonetta ja lyhyt käytävä niiden välissä. Toisessa huoneessa on sohva ja sohvapöytä ja avoin oviaukko, toiseen huoneeseen on tiiviin näköinen palo-ovi, jossa on rautaverkoin varustettu ikkuna ja kahden käden mentävä luukku sen alapuolella. "Saanko esitellä huoneesi?" Kun sanoo kuulostaen ensimmäistä kertaa joltain muulta kuin vihaiselta. Hän avaa oven ja tönäisee minut sisään. "Ei! Mä en suostu! Päästä mut pois!" huudan, mutta ovi lukkiutuu takanani.

Hakkaan ovea nyrkeillä ja potkin sitä. Käsiini sattuu, mutta jatkan hakkaamista. Kyyneleet täyttävät silmäni ja alkavat sitten valua poskille. "Vitun kusipäät!" huudan ja vedän pölyä henkeen. Se saa minut yskimään ja lopettamaan riehumisen. Tuijotan ikkunasta toivoen näkeväni liikettä varmasti useamman tunnin, kunnes lopulta lysähdän lattialle ovea vasten ja itken siinä hiljaa. Itku katkeaa kuitenkin sillä sekunnilla, kun tajuan mitä näen.