Rude Boys

- 20 -

"Tule auton kyytiin", Jaemin sanoo. En tiedä, mitä hänellä on nyt menossa, mutta teen mitä hän sanoo. Olen avaamassa pelkääjän puoleista ovea, mutta Jaemin käskee minun mennä taakse. "Kukaan ei saa huomata, että olet siellä", hän sanoo. Sitten hän käynnistää auton, ajaa ulos autotallista ja lukitsee sen oven. "Kenen puolella sinä olet?" kysyn. "Mitä luulet?" Jaemin kysyy. "Vaikken olekaan niin luotettava, kun joku luulee, niin en minä sentään petturi ole", hän sanoo. "Miksi sitten kutsuit Taeyongia nimeltä?" kysyn. Hän naurahtaa. 

"Siihenkö sinä takerruit? Oikeastaan olen sen kanssa aika läheinen, ja saatan kutsua häntä nimeltä päin naamaakin. Sitä vain en tiedä miten läheisiä ollaan tämän jälkeen. Nyt nimittäin on minun mahdollisuus näyttää luotettavuuteni, ja teen sen aika surkeasti jos jään kiinni tästä", Jaemin sanoo. "Joko voit sanoa mistä?" kysyn. "Aion viedä sinut kotiin", hän sanoo. "Kotiin? Ai Seoulin keskustaan?" kysyn. Jaemin nyökkää. "Ja käyn hakemassa kamerat ja mikit pois, että voitte muuttaa jonnekin, mistä edes minä en teitä löydä", hän sanoo.

Hän ei voi olla tosissaan. Olen jo kerran aiemmin luullut pääseväni kotiin, mutta sitten Taeyong tuli Henderyn kanssa hakemaan minua. Toivo poispääsystä nousee sisälläni. En haluaisi odottaa liikoja, jos joudunkin takaisin, mutta en taaskaan mahda itselleni mitään. "Miksi?" kysyn. "Älä sitten järkyty", Jaemin varoittaa. Vastaus yllättää minut, mutten usko että se voisi olla mitään järkyttävää, joten vastaan vain: "Okei." Jaemin taputtaa sormillaan rattia ja hyräilee jotain minulle tuntematonta säveltä. "Oletko valmis?" hän kysyy hetken hyräiltyään.

"Koska en voi sietää sitä, kun joudun katsomaan vierestä Taeyongin touhua kanssasi", Jaemin sanoo matalalla äänellä. Hän kuulostaa siltä, kuin yrittäisi estää ärtymystään purkautumasta. "Se tyyppi leikkii sinun kanssa. Se sanoo ja tekee asioita, joita ei tarkoita ja osaa esittää hyvin uskottavasti. Vaikka olisitkin tähän asti ollut okei sen kanssa, mitä se tekee, jossain vaiheessa katuisit sen miehen myötäilyä. Ja sitten vielä se, että minä en pysty estämään sitä. En haluaisi, että kukaan koskee sinuun ilman lupaa tai satuttaa sinua. Ei henkisesti eikä fyysisesti."

En pysty vastaamaan tuohon mitään. Sitä paitsi on jotain, mitä Jaemin ei tiedä. Vaikka Taeyong kuinka olisi esittänyt ystävällistä ja huolehtivaista, jopa rakastunutta, niin kukaan ei pysty kontrolloimaan sydäntään. Edes Taeyong ei voi esittää niin hyvin, että vaikuttaisi kuin minun suuteleminen saisi hänen sydämensä tykyttämään. Ainahan se voisi johtua pelkästä halusta naista kohtaan, mutta joku siinä tilanteessa kertoo ettei niin ole. Olen jotenkin alitajuntaisesti saanut varmuuden, että Taeyong puhui totta. Että hän rakastui minuun.

"Sillä oli lupa", sanon lopulta. "Eikä se satuttanut minua." Jaemin ei vastaa vaan painaa lisää kaasua, vaikka ajaakin jo reilusti ylinopeutta. "Enkä minä halua kuolla ennen, kun pääsen kotiin", lisään. Maisemat vilisevät nopeasti ohitse, enkä osaa sanoa miten pitkälle olemme jo päässeet. En tiedä miten pitkään olin tainnuksissa matkalla mafian luokse, joten minulla ei ole koko matkan pituudestakaan mitään hajua. Jonkun ajan kuluttua alan kuitenkin tunnistamaan Seoulin ympäriltäni. 

Jaemin pysäyttää autonsa vähän ennen kotiani. "Anteeksi", hän sanoo ja kääntyy katsomaan minuun. "Mitä sinä pyydät anteeksi", kysyn. "Kaikkea", hän vastaa. Nyökkään. "Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää", sanon hänelle. "Eikö sinua haittaa, että suutelin sinua varoittamatta?" Jaemin kysyy. Mietin asiaa hetken, mutta pudistan sitten päätäni. "Sinulla oli varmasti omat syysi sille", sanon. Toinen naurahtaa. "Luulin, että sinä arvostaisit omaa kehoasi sen verran, että et anna toisten käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa", hän sanoo.

"En minä nyt ihan sellainen ole", sanon. Jaemin hymyilee. "Tiedän", hän sanoo. "Sovitaan, että olet sellainen vain minua kohtaan", hän jatkaa ja lähtee taas liikkeelle. Hänen sanansa saavat jonkun kuplimaan sisälläni ja minun tekee mieli painaa pääni käsiini. Olenko oikeasti näin helppo? Onko miesten oikeasti noin yksinkertaista saada minut pauloihinsa, vai onko Taeyongissa ja Jaeminissa jotain salaperäistä voimaa, joka minut saa tuntemaan näin? He ovat kidnappaajiani ja pitivät minua vankina, yritän muistuttaa itseäni. Paha vain, siitä ei tunnu olevan apua.

Näen vanhempieni talon. Jaemin hidastaa, ja on jo kääntymässä tien sivuun, mutta sitten hän kiihdyttääkin taas vauhtia. "Mitä sinä teet?" kysyn ja katson taakse jäävää kotia. "Vanhempasi ovat kotona", hän sanoo. "Enkä aio näyttäytyä niille", hän jatkaa. "Mutta päästä minut!" huudan ja olen jo avaamassa ovea, mutta se on lukossa. "Pystytkö pitämään vanhempasi kymmenen minuuttia pihalla?" Jaemin kysyy. "Uskoisin", sanon. "Olen kuitenkin ollut jo jonkin aikaa kadoksissa."

Pysähdymme seuraavalle parkkipaikalle ja kävelemme sieltä takaisin tulosuuntaan. Jaemin kiertää takakautta vanhempieni pihaan ja takaovesta sisään sillä välin, kun minä kipitän etupihalle ja huudan vanhempiani. "Minji?" kuulen äidin äänen. Silmäni kostuvat saman tien, ja vältän haluni juosta sisälle. Sen sijaan polvistun maahan ja odotan vanhempieni tulevan luokseni. "Minji, missä olet ollut?" äiti kysyy huolestuneena kipittäessään luokseni vaivautumatta sulkemaan ovea jäljessään. "Yriin soittaa siihen numeroon, mistä sinä soitin, mutta se vain valitti, ettei numero ole käytössä", äiti sanoo rutistaessaan minut itseään vasten.

Isä seuraa pian perässä ja halaa minua myös. Hänellä ei ole tapana tehdä sellaista, joten hänen on täytynyt olla todella huolissaan. "Hei... Kaikki on hyvin. Anteeksi, että lähdin sillein", sanon. Äiti vain hössöttää jotain ja yrittää saada minut nousemaan ylös, että voisimme mennä sisälle. "Ei, sinun täytyy ensin antaa anteeksi", sanon. "Olen niin pahoillani." Äiti kyykistyy viereeni. "Sinulla ei ole mitään anteeksi pyydettävää. On tärkeintä, että olet täällä. Mennään sisälle niin saat syötävää, ja voidaan ilmoittaa poliiseille, että tulit takaisin", hän sanoo. 

En kuitenkaan haluaisi ottaa sitä riskiä, että Jaemin on vielä sisällä. "Äiti, kuuntele tarkkaan", sanon. "Kun mennään sisälle, me pakataan tavarat ja lähetään. Mulla on kyllä kaikki hyvin, mutta jos jäädään tänne, niin kaikki ei ole enää kohta hyvin. Meillä on tämä päivä aikaa", sanon, ja äidin ilme muuttuu joka sanalta järkyttyneemmäksi. "Kuka sinua jahtaa?" äiti kysyy henkeään haukkoen. "Ei vielä kukaan", sanon. "Ilmoitetaan poliisille ja siinä se", isä sanoo. "Meidän pitää lähteä tänään!" huudan. Vanhempani näyttävät ymmärtävän tilanteen vakavuuden. 

Nousen ylös ja pidän huolen, että olen ensimmäinen, joka menee sisälle. Jaeminia ei näy, mikä on hyvä merkki. Autan vanhempiani keräämään tärkeimmät tavarat kasaan ja kantamaan niitä katumaasturin peräkonttiin ja kuomulliseen peräkärryyn. Äiti kyselee kaikenlaista joka välissä, mutta en aio kertoa hänelle, että olin mafian kynsissä. Mitä vähemmän hän tietää, sitä paremmassa turvassa hän todennäköisesti on. Isä näyttää vakavalta, eikä hiiskahda mitään. Kun tärkeimmät on saatu mukaan, hän viimein avaa suunsa: "Käydään vielä sinun kämpälläsi, ja sitten lähetään hittoon täältä."

Ajattelin, etten tarvitsisi omalta asunnoltani paljoa mitään, mutta lopulta joudun änkeämään tavarat takapenkille, että ne mahtuvat. "Mihinkä mennään?" isä kysyy ratin takaa. "Jonnekin kauas, ettei meidän Minji joudu enää ikinä kokemaan samaa", äiti vastaa hänen vierestään. Hän näki Xiaojunin hakkaamat jäljet käsistäni, ja tutki sen jälkeen koko kehoni vammat. Hän jopa vaati vaihtaa siteen kyljestäni ja meinasi haavan nähtyään viedä minut sairaalaan. Hän ilmeisesti tuli kuitenkin siihen tulokseen, että parempi vain paeta, kuin jäädä hoitamaan jo parantumisen aloittaneita jälkiä. "Muutetaan pois Etelä-Koreasta", äiti sanoo äänellä, joka kertoo hänen tehneen päätöksen, josta ei aio tinkiä.