Rude Boys

- 25 -

Taeyong riisuu paitansa ja näen nahkaiset rintavaljaat hänen paljaalla ihollaan. Niiden näkeminen saa inhottavan tunteen sisälleni, ja se todennäköisesti on tarkoituskin. Taeyong katsoo minua kylmän ahneesti. "Olisi minulla sinullekin tällaiset. Kokeillaanko?" hän kysyy ja istuutuu viereeni. Pudistan päätäni puolelta toiselle. "Eikö? En ole sadisti, mutta pidän ajatuksesta, että sitoisin sinut vöihin", Taeyong sanoo. Sitten hän piirtää viivoja paitani päälle. "Tästä menisi yksi remmi, ja tästä, ja tästä...", hän luettelee viivojen tahtiin.

Yritän vetää käteni vapaaksi, että voisin estää Taeyongia koskemasta minuun, mutta raudat vain kolisevat ja porautuvat entistä tiukemmin ranteisiini. "Lopeta. Minä tiedän, ja niin sinä itsekin, ettet ole tuollainen", sanon. Taeyong pudistelee päätään. "Sinä se et millään usko, että olen oikeasti vaarallinen. Sitä paitsi aion jatkaa tätä, kunnes uskot, että tällainen minä oikeasti olen. Että minä olen mafian pomo. Ja minä olen vanginnut sinut, jotta voin tehdä sinulle mitä minä itse haluan. En tuonut sinua tänne, että voisin viihdyttää sinua, vaan itseäni", hän sanoo.

Hän lopettaa kohta, ajattelen, kun Taeyong laskee sakset yöpöydälle ja repii paidanriekaleet päältäni. Hän ei enää mene pidemmälle, ajattelen, kun vastusteluista huolimatta Taeyong onnistuu saamaan housut pois jalastani. Hän vain pelottelee, ajattelen. Hän ei kuitenkaan lopeta, vaan menee aina vain pidemmälle. Eikä hän vain pelottele, vaikka kuinka yritän vakuuttaa itseäni. Lopulta vain tuudittaudun ajatukseen, että tämä on pelkkä rangaistus, ja kunhan tämä on ohi, hän palaa takaisin vanhaksi itsekseen. 

Kun Taeyong on saanut minusta tarpeekseen hän menee suihkuun. Sieltä tultuaan hän tuo minulle vesipullon ja juo itse omia juomiaan ruokapöydän ääressä. Onnistun jotenkin juomaan pullosta kädet edelleenkin sängyn päätyyn kiinnitettynä, mutta kastelen samalla itseni, sekä patjan. Ranteitani polttaa ja ne ovat verillä. Kaadan hieman vettä niillekin, koska se on ainut, mitä voin tehdä niiden hyväksi. Yritän antaa ranteilleni mahdollisimman paljon tilaa hengittää, mutta repimisestä ja riuhtomisesta kiristyneet raudat ovat tiiviisti ihoani vasten.

Jonkun ajan kuluttua Taeyong hoipertelee selkeästi humalassa takaisin yhden askelman muuta huonetta korkeammalla sijaitsevaan nukkumatilaan. Hän tulee tarkistamaan ranteeni ja rupeaa irrottamaan käsirautoja. Huokaisen helpotuksesta kun paine haavojen ympärillä katoaa. "Miksi et sanonut, että näistä vuotaa verta?" Taeyong sössöttää äkäisesti. Hän on ilmeisesti juonut paljon. "Tiesit kyllä, että ne on kireällä, ja että niihin sattuu", sanon tuskin kuuluvalla äänellä. Taeyong ei vastaa mitään vaan menee hakemaan sidetarpeet ja sitoo ranteeni kömpelösti, mutta yllättävän tukevasti.

Taeyong heittää minulle t-paidan ja sortsit. Kun olen saanut ne puettua, hän kiinnittää käsiraudat takaisin siteiden päälle, mutta tällä kertaa jättää ne löysemmälle ja laittaa myös varmistimen, etteivät ne pääse kiristymään itsestään. "Onko nämä ihan pakolliset?" kysyn ja näytän rautoja. Ainakin ennen pärjäsin ihan hyvin ilman niitä. "Jos vapautta käyttää väärin, sen menettää", Taeyong vastaa ja rojahtaa viereeni makaamaan. Hän painautuu humalapäissään lähemmäs minua ja nukahtaa melkein heti. Minä taas yritän siirtyä mahdollisimman kauas viattomana tuhisevasta miehestä.

En tiedä mitä tunnen. Poskilleni vierivät hiljaiset kyyneleet, mutta ne johtuvat vain hellittämättömästä kivusta ranteissani. Minusta tuntuu, kuin minulta olisi viety kaikki: elämisenhalu, ihmisarvo. Minä en ole vihainen, enkä surullinen. Minusta vain tuntuu, ettei enää kiinnosta. Minuun on koskettu täällä luvattomasti jo pari kertaa aikaisemmin, mutta niistä on jäänyt inhottava, ellei jopa sietämättömän kamala tunne jälkeenpäin. Nyt minä en tunne mitään. Taeyong ei ole tuollainen. Minä en usko, että hän oikeasti olisi. Jos tuo Taeyong ei ollut oikea, ei mikään hänen tekemisistäänkään. Niinhän?

Enää edes nälkä ei vaivaa minua. Eikä se, etten pysty liikuttamaan käsiäni. Eikä sekään, että lähes tuntematon alkoholin hajuinen mies yrittää nukkuessaan käpertyä minua vasten. Ei edes se, että olen taas vankina tässä talossa. Minua haittaa vain jatkuvasti tajuntaan pyrkivä tykyttävä kipu, johon siteet eivät oikeastaan auta, sekä se, että jätin taas vanhempani huolehtimaan ja lähdin pois. "Olen kohta kotona", minä sanoin. "Ei tarvitse huolehtia." Niin minä sanoin, mutta vein postilaatikkoon itsemurhakirjeen ja katosin. Toisaalta, se ei olisi huono idea. Jos vanhempani jo luulevat, että aion tappaa itseni, ei kai olisi suuri synti toteuttaa sitä.

Minä valvon koko yön. En siksi, että minä en haluaisi nukahtaa, vaan koska minua ei yksin kertaisesti väsytä. Suljen silmäni muutaman kerran, mutta se on sama kuin pitää niitä auki ja katsella huoneen valaistumista sitä mukaa, kun aurinko nousee horisontin takaa. Taeyong äännähtää unissaan ja kääntää kylkeä. Hänkään ei taida täysin sikeästi nukkua. Muistan viime kerrasta miten liikkumatta tuo mies osaa nukkua. Kuten ensimmäisenäkin yönäni täällä hän piti minua samassa rutistuksessa aamuun asti.

Puristelen sormiani yhteen, koska ne puutuvat oltuaan pitkän aikaa liikkumatta pääni yläpuolella. Minusta myös tuntuu, että jos en kohta pääse vessaan, Taeyong saattaa saada kostean herätyksen. Viimeksi nimittäin kävin tyhjentämässä rakkoni ennen kaupassa käyntiä. Eli todella kauan sitten. Onneksi olen aika tehokkaasti alittanut päivän vedensaannin suosituksia. Potkaisen muutaman kerran Taeyongia, että hän heräisi ja päästäisi minut vessaan.

"Kusenko tähän, vai onko parempia ideoita?" kysyn, kun Taeyong nostaa päänsä tyynystä. "Minä kusen sinun suuhusi kohta. Ei tullut mieleen, että olin nukkumassa, eikä tuo ole välttämättä lempiherätykseni?" Taeyong mutisee äkäisenä. "No olisiko kostea patja ollut parempi?" kysyn. Taeyong mönkii silmät ristissä ylös ja hetken värkkäämisen jälkeen hän saa toisen käteni irti. Vedän tyytyväisenä kädet syliini ja nousen istumaan. 

Päätäni ja silmiäni särkee valvomisesta. Yritän keskittyä pystyssä pysymiseen, kun minua kiskotaan kohti suurta kylpyhuonetta.  En ole ikinä ollut noin kauan liikkumatta. Ensin pitkä automatka, sitten sellissä istuminen. Sen jälkeen olenkin vain ollut sidottuna sänkyyn. Käveleminen tuntuu suorastaan ihanalta. Taeyong ei päästä rautoja käsistään edes vessassa, mutta minua ei jaksa kiinnostaa, vaikka hän seisoo koko ajan vieressäni. Minua ei yksinkertaisesti vain kiinnosta enää. Olen kuitenkin jossain mieleni sopukassa kiitollinen, että hän katsoo vastakkaista seinää.

Seuraavaksi Taeyong taluttaa minut ruokapöytään. Minun ei tee mieli syödä, vaikka olenkin nälkäinen ja paastonnut viimeisen vuorokauden. Taeyong kuitenkin työntää höyryävän kupin pikanuudeleita eteeni, enkä pysty olla koskematta niihin. Kun saan täytettä vatsalleni, tuntuu kuin voisin melkein jatkaa elämääni. Taeyong katsoo minua huvittuneen tylsistyneesti, kun ahmin koko annoksen ja litkin päälle pullollisen vettä. "Yleisesti riittää, kun lemmikkejä ruokkii kerran päivässä, mutta se näyttää myös olevan ehdoton minimi", hän sanoo.

Samassa joku paukuttaa ovea, kuin olisi kovassakin kiireessä. Taeyong nousee hämmentyneen näköisenä ja menee eteiseen. "Anteeksi, jos häiritsen", sanoo Xiaojuniksi tunnistamani ääni hengästyneenä, aivan kuin olisi juossut matkan ovelle. Taeyong tulee eteisestä takaisin normaalisti niin rennon ja inhottavan tyytyväisen, mutta nyt huolestuneen näköisen miehen kanssa. "Poliisit tuli", Xiaojun huohottaa.  "Poliisit?" Taeyong toistaa valpastuen. 

"Huolehdi sinä tytöstä, niin minä menen ovelle", Taeyong sanoo ja viilettää huoneesta. Xiaojun ei edes katso minua ottaessaan kovakouraisesti kädestäni vaan alkaa kiskomaan minua hisseille. Taeyong on jo menossa toisella ensimmäiseen kerrokseen, joten me astumme toiseen. Minusta alkaa tuntumaan, että elämäni on laitettu kiertämään kehää, kun Xiaojun painaa hätänapista päästäksemme kellariin. En uskalla katsoa miestä, koska pelkään kohtaavani saman mielenvikaisen katseen kuin viimeksi.