Rude Boys

- 15 -

"Sinun kannattaa olla ärsyttämättä minua", Taeyong sanoo. "Etten vain unohtaisi uudestaan lupaustani", hän jatkaa. Mulkoilen häntä lattialta. "Sinä osaat kyllä varsin hyvin ärsyyntyä itseksesikin", sanon. Toinen nauraa, aivan kuin olisi jo unohtanut raivokohtauksensa. "Minji", hän sanoo sitten. "Minä haluan oikeasti yrittää. En vain sillä, että leikkisin kilttiä vaan muutenkin. Et varmaan usko minua, mutta olen tosissani", hän sanoo.

"Oikein arvattu", vastaan, mutta tällä kertaa en äkäisesti. Ehkä olen liian mukautuvainen, mutten osaa enää kiukutella, vaikka äsken minun teki mieli antaa hänelle korvapuustia. Taeyong on varmaan tottunut ihmisten manipulointiin ja kontrolloimiseen, ja vaikka tiedostankin sen, en mahda itselleni mitään. Jos mies on oikeasti pahoillaan, en voi kuin antaa hänelle uuden mahdollisuuden. Varsinkin, kun meidän välillä ei ole edes ollut mitään vakavampaa.

"Mutta nyt on yö", Taeyong sanoo. "Tiedät varmaa mitä se merkitsee?" hän kysyy. Kohotan kulmiani. "Sitä tietenkin, että nyt kuuluu nukkua", hän vastaa itselleen. Hän lähtee kävelemään kohti sänkyä. "Etkö aio tulla?" hän kysyy, kun en tee elettäkään noustakseni. "En", sanon, mutta nousen kuitenkin. "Hyvä tyttö", hän sanoo, ja minun tekee heti mieli mennä takaisin lattialle. Minun on kuitenkin parempi olla hänelle mieliksi niin kauan, kun hän on siedettävällä tuulella.

Menen sängyssä niin kauas hänestä kuin mahdollista. Hän kuitenkin kaappaa minut kuten ensimmäisenä yönä ennen, kun ehdin silmiäni sulkea. En pyristele vastaan. Siitä ei olisi kuitenkaan mitään hyötyä. "Taeyong", sanon kuitenkin. "Mmh?" hän vastaa. Hän tuntuu olevan ainut, jota ei haittaa, kun puhuttelen häntä nimeltä. "Ihan vain tiedoksi, en anna sinun tehdä näin, koska pitäisin siitä, vaan koska pakotat minut. En halua, että luulet taas saaneesi minut samaan lankaan."

Taeyong naurahtaa niin, että tunnen ilmavirran hiuksissani. "En luule mitään", hän sanoo. "Nuku nyt." Teen työtä käskettyä. Suljen suuni ja silmäni, ja välittämättä siitä, että kasvoni painautuvat miehen t-paidan peittämään rintaan, nukahdan. Näen paljon unia, mutta ne ovat niin sekavia ja nopeita, etten muista niistä aamulla kuin välähdyksiä. Ainut mitä mieleeni jäi selkeänä, on äiti. Hän yrittää päästä luokseni, mutta mitä enemmän hän yrittää, sitä kauemmas tuntematon hahmo minut vie hänestä.

Aamulla Taeyong halaa minua yhä. Ilmeisesti liikahdin herätessäni, koska Taeyong puhuu heti. "Huomenta", hän sanoo. En vastaa. "Kuulitko?" hän kysyy ja kääntää pääni niin, että näen hänen kasvonsa. Tällä kertaa kohtaan tyytyväisen naaman. "En", vastaan. "Kuulitpas, senkin unikeko", hän sanoo ja pörröttää hiuksiani. "Ettäs kehtaat!" sanon hänelle. Aion huitaista hänen kätensä irti minusta, mutta sitten tajuan, etten pystykään. Oikea käteni on jumissa hänen allaan, vasen taas hänen päällään, mutta Taeyong pitää siitä kiinni.

"Hei!" sanon ja yritän vetää kädet pois. "Ei ole reilua leikkiä nukkuvan kanssa", sanon. "Mitä minä nyt tein?" hän kysyy. "Todella hauskaa. Väitätkö, että minä muka olisin itse laittanut käteni näin?" kysyn. "Minuunhan sinä et luota, joten tuntuu turhalta edes vastata", hän sanoo. Huokaisen. "Voinko edes saada ne pois?" kysyn. Taeyong pudistelee päätään. Huokaisen uudestaan. Yllätyksekseni Taeyong kuitenkin kohottaa kehoaan sen verran, että saan kiskottua käteni vapaaksi. Sitten hän päästää toisen käteni. "Kiitos", sanon.

Tämän päivän vietän kokonaan Taeyongin huoneessa, ensinäkin siitä syystä, että minulla ei ole sen enempää tekemistä muuallakaan, mutta toisekseen Taeyong on pitänyt oven jostain syystä lukossa koko päivän. Hän on paljon poissa, mutta muistaa kyllä tulla tarkistamaan, että minulla on kaikki hyvin. Ja joka kerta hän on niin ystävällinen, että minulle melkein menee täydestä, ettei hän ikinä mikään muu ole ollutkaan. Pidän kuitenkin visusti mielessä sen, kun hän tahallaan järkytti minut aseensa kanssa ja raivosi täysillä yritettyään ensin myrkyttää minut.

Illalla Taeyong tulee huoneeseen tyytyväisen näköisenä. "Missä tällä kertaa olet noin onnistunut?" kysyn. Toinen vain kohauttaa olkapäitään. "Kai minullakin saa olla hyviä päiviä?" hän sanoo. Nyökkään. "On se ainakin minulle mukavampaa", vastaan. "Hieno homma", Taeyong sanoo. "Taidat pitää minusta, kun olen tällainen?" hän kysyy kohauttaen kulmiaan. Pudistan päätäni. "Tuon voit unohtaa saman tien", vastaan. "En tule ikinä pitämään", sanon. Menen parvekkeelle, mutta kuten osasin arvata, Taeyong tulee perässä.

"Älä viitsi, Minji", Taeyong sanoo. "Olen tottunut saamaan sen mitä haluan, etkä sinä ole poikkeus", hän sanoo. Pudistelen päätäni. "Miksi ihmeessä sinä minut haluaisit?" kysyn. "Katso tänne", Taeyong sanoo. Minä en katso. "Katsoisit nyt", hän pyytää tavoitellen söpömpää äänensävyä. Se ei tehoa minuun. "Kim Minji", hän sanoo ja kääntää leuastani katseeni häneen. "Tämän takia", hän sanoo ja katsoo minua suurilla silmillään. "En ymmärrä", sanon. "Etkö?" hän kysyy ja antaa minun kääntää pääni takaisin.

"Ehkä sitten joskus", hän sanoo. "Jos kysyn rehellisen kysymyksen, saanko rehellisen vastauksen?" kysyn pienen hiljaisuuden jälkeen. "Kokeile", Taeyong vastaa. "Aiotko koskaan päästää minua pois täältä?" kysyn. Taeyong on hiljaa, enkä tiedä miettiikö hän vastausta vai päättikö olla kokonaan vastaamatta. Olen jo kallistumassa jälkeiseen, kun Taeyong avaa suunsa. "Haluatko oikeasti?" hän kysyy. Nyökkään päättäväisenä. "Selvä", hän sanoo ja menee takaisin sisälle.

Mitä tuo nyt tarkoitti. En jaksa vaivata sillä päätäni. Oletan, että vaikka joskus pääsisinkin pois, niin en vielä vähään aikaan. Loppuillan Taeyong vain tuijottaa minua epäilyttävän näköisesti hymyillen. Mitä teenkin, aina kääntyessäni kohtaan tummat nappisilmät ja pikkupojalle sopivan virneen. Se hieman turhauttaa, mutta minkä teet. On se sentään parempi, mitä murhaajan katse, jonka Taeyong myöskin hallitsee.

-

Aamulla herään kun Taeyong tökkii minua. "Herätys", hän sanoo. "Häh?" vastaan viisaasti. "Sinä halusit lähteä", hän sanoo. "Mene sitten, ja äkkiä kun olen vielä hyvällä tuulella", hän jatkaa. Olen vielä ihan unenpöpperöinen, mutta tajusin kyllä mitä hän sanoo. Nousen ylös ja puen vaatekaapista käyttämättömän asun. En osaa vielä uskoa sitä, mutta tämä saattaa olla viimeinen vaatepari, mitä täältä otan. 

Taeyong avaa huoneensa oven. "Hyvää matkaa. Pyydä jotain avaamaan ulko-ovi", hän sanoo. En vieläkään keksi, mikä koira tähän juttuun on haudattuna. "Vai etkö haluakaan?" hän kysyy kulmiaan rypistäen, kun epäröin ovensuussa. Viiletän hänen ohitseen ja menen hisseille. Valitsen ensimmäisen kerroksen ja siellä kipitän aulaan ovien luo. Onneksi Yuta kertoi, mihin suuntaan pitää mennä. Hän uhkasi, että minut ammutaan, mutta en usko, että se pätee muihin kun karkaamisiin.

Ja minä en karkaa. Minulla on lupa lähteä. Kokeilen ovea, mutta se on lukossa. Kuten Taeyong sanoi, minun täytyy pyytää jotain avaamaan se. Ongelma on siinä, että se joku puuttuu. Olen yksin. Ehkä on vielä niin aikaista. Sekö oli Taeyongin jutun takana. Hän tiesi, etten pääse edes ulos asti. Vähän matkan päässä pääovista kuitenkin sivuovi aukeaa. Joku on sittenkin hereillä. Juoksen ovelle. "Odota!" huudan. Sitten tajuan, että olisi ehkä ollut parempi vain jäädä nukkumaan.

Xiaojun kääntyy katsomaan minuun. "Mitä?" hän kysyy. "Aioitko karata kenties?" hän kysyy ja hänen vakava ilmeensä muuttuu nopeasti juuri siksi virneeksi, mitä katson pahimmissa painajaisissani. "Taeyong käski minun pyytää jotakin päästämään minut ulos", sanon niin vakaasti kuin pystyn. "Vai niin", hän vastaa uskomatta sanaakaan. "Hän oli oikeassa sanoessaan, että sinussa on jotain vikaa", hän sanoo. "Mitä?" kysyn. "Pomo sanoi, että et ikinä opi pelkäämään sitä, ketä pitäisi", hän sanoo ja varmistaa, että ovi hänen takanaan on lukossa.