Rude Boys

- 39 -

"Minji?" Hanbyeol kuiskaa. Taeyong ei sano mitään, joten kierrän hänet ja menen halaamaan ystävääni. "Onhan kaikki hyvin? Satuttiko se sinua?" kysyn. Hanbyeol vastaa haliin tiukemmin, kuin olisi tarvetta. "Se siis olit sinä. Minä tiesin", hän sanoo. "Ehh... Haluatko sittenkin nukkua täällä?" Taeyong kysyy. "Täällä ei nuku kukaan", vastaan silittäessäni Hanbyeolin selkää. "Paitsi sinä minun puolestani", jatkan noustessani seisomaan.

"Yritätkö sinä määräillä minua?" Taeyong kysyy epäuskoinen hymy kasvoillaan. "Kannattaisi ehkä ajatella, mitä siitä seuraa muille", hän varoittaa. Tartun kiinni hänen paitansa etumuksesta. "Päästä Haebyeol nyt!" huudan hänelle. Tämä mies pilasi elämäni. En aio antaa hänen tehdä samaa ystävilleni. En osaa tulkita ilmettä Taeyongin kasvoilla, mutta yllätyksekseni hän irroittaa käteni paidastaan ja lähtee.

"Hanbyeol anteeksi! En voinut sanoa mitään. Mutta sinäkään et voi. Et kenellekään. Et kavereillesi, vanhemmillesi, et varsinkaan minun vanhemmille. Etkä poliisille", vuodatan. Sitten minäkin itken. Halaamme taas toisiamme ja itkemme yhdessä. "Anteeksi", sanon vielä hiljaa. "Minä haluaisin tietää kaiken: miten olet päätynyt tähän, mitä olet kokenut ja mitä sinä teet nykyään. Mutta en kysy. Minua kiinnostaa vain, että olethan sinä onnellinen. Ja että onhan sinulla kaikki hyvin", Hanbyeol sanoo.

Niiskaisen. "Minä haluaisin kertoa kaiken, mutta en voi. Se olisi vaarallista. Mutta kuuntele. Minä pärjään. Ja minä lupaan olla onnellinen niin kauan, kun sinä olet turvassa", sanon juuri ennen, kun ovi aukeaa. Taeyong tulee sisään mukanaan pelkkä Jisung. "Vie se", Taeyong sanoo. Jisung ei näytä aralta itseltään tullessaan luoksemme. "Väistä niin vien sen kotiin", hän sanoo minulle kuitenkin ystävälliseen sävyyn. "Eikä kukaan tee sille yhtään mitään", sanon. "Älä huoli. Vien sen ehjin nahoin", Jisung vastaa.

Jisung nostaa Hanbyeolin jaloilleen. "Nyt kannattaa olla kiltisti", hän sanoo taluttaessaan ystävääni ulos. Vaikka luotankin Jisungiin, haluaisin lähteä heidän mukaansa varmistamaan, että hänet oikeasti viedään kotiin, mutten pysty. Heti kun he katoavat nurkan taakse alan taas itkemään. "Siitä on tullut mies", Taeyong sanoo ylpeän kuuloisena. "Ja sinusta taas riesa", hän sanoo tympääntyneesti hetken hiljaisuuden jälkeen.

Taeyong nojaa oven karmiin. "Joko sinä nyt olet valmis nukkumaan?" hän kysyy. "En haluaisi odottaa sinua, mutta en ilmeisesti voi luottaa, että pääset itseksesi perille", hän jatkaa ivaavaan sävyyn. Kun en vastaa mitään, Taryong tulee ja pakottaa minut katsomaan häntä silmiin. "Tiedätkö mitä?" hän kysyy hiljaa. "Olen aina tiennyt, että olet vahva ja rohkea, mutta sinulla on myös vitunmoinen auktoriteetti", hän sanoo. "Sinusta olisi potentiaalia."

"Mitä potentiaalia?" kysyn kyynelteni lomasta. "Et ehkä halua tietää. Ainakaan vielä", Taeyong vastaa. Sitten hän ottaa minua kädestä ja raahaa ylös kellarista hissin kautta huoneeseensa asti. Vasta siellä hän päästää otteensa. Kävelen mitään miettimättä sohvan luo ja laskeudun siihen makuulleen. Taeyong katsoo minua huoneen toiselta laidalta, mutta kerrankin antaa minun olla. Minulla ei ole mitään aikomusta nukkua enää samassa sängyssä hänen kanssaan.

Taeyong nk.

Minji on itkenyt jo kolme päivää putkeen. Ystävänsä vapauttamisen jälkeen hän ei ole puhunut minulle paria sanaa enempää ja käyttäytyy enimmäkseen, kuin minua ei olisikaan. En tiedä, mitä EXOn luona tapahtui, mutta ainakin Minji on ollut kuin ihan eri ihminen sieltä tultuaan. Ei riitä, että hän alkaa määräilemään minua ja että minä jopa alistuin hänen tahtoonsa, vaan hän itkee monta tuntia putkeen ja tuijottaa sitten viisi minuuttia tyhjyyteen vain jatkaakseen taas itkemistä.

Ei ole enää kovin kauan siihenkään, että EXO tulee. Olisi mukavampi valmistautua siihen, jos minulla ei olisi vaikealuonteinen nainen vahdittavana. Asiaa ei auta sekään, että minun pitäisi varmaan lohduttaa häntä. Ei hän muuten lopeta tuota. Enkä taatusti laita häntä jonkun toisen lohdutettavaksi. Silloin näyttäisin vain pelleltä, joka ei osaa käsitellä ihmisiä.

Nousen seisomaan työpöytäni äärestä. Minji istuu maassa jalat koukussa nojaten valloittamaansa sohvaan. Kävelen hänen eteensä, mutten tiedäkään mitä sanoisin. Kun Minji ei reagoi minuun millään lailla, avaan suuni. "Kauanko sinä oikein meinaat jatkaa tuota?" kysyn. "Minulla olisi hieman tekemistä, enkä pysty jatkamaan, jos koko ajan häiritset minua", jatkan.

Minji nostaa katseensa minuun. Hänen silmänsä ovat punaiset ja posket kyynelistä märät. Odotin tunteetonta, poissaolevaa ilmettä, mutta hänen kasvoillaan kuvastuu kärsimys. Hänen katseensa tuntuu pyytävän apua. Apua minulta, joka on kohdellut häntä kuin rottaa kellarissa.

Kyykistyn hänen eteensä. "Mikä sinulla on? Miksi sinä itket?" kysyn. "Mitä sinulle tehtiin siellä?" kysyn äkäisemmin. Minji kuitenkin pudistelee päätään. Eli se ei liitykään EXOon? "Liittyykö se ystävääsi? Se oli täällä vain siksi, että alkoi soittamaan vanhemmillesi ja kyselemään sinusta. Oli epäilys, että hän tunnisti sinut sittenkin siellä huoltsikalla. Jisung vei sen kotiin ja piti huolen, että se tietää mitä sen ei kannata tehdä, jos haluaa pysyä poissa täältä."

Minji pudistaa taas päätään. "Ei. Ei se liity siihen. Sinä et tiedä mistään mitään, joten voitko lopettaa arvailun", hän sanoo. Hän selkeästi tarvitsee apua. Hänen katseensa kertoo sen. En kuitenkaan tiedä mitä tekisin, jos minun apuni ei kelpaa. "Hitto, Minji! EXO tulee neljän päivän päästä. Luuletko, että minulla on aikaa tuollaiseen kiukutteluun? Jos ei huvita keroa mikä on, niin voit lopettaa. Tai sitten menet kellariin loppuajaksi", sanon. Ihan kuin tässä ei olisi hermot jo valmiiksi kireinä.

Minji räpyttelee kyyneliä silmistään. "Taeyong", hän sanoo hiljaa. "Mitä minä teen?" hän kysyy ja puree huultaan. Huokaisen. "Sekö siis ei liity mitenkään EXOon?" kysyn. "Ei", hän vastaa. "Eikä Hanbyeoliin?" kysyn taas. "Sinulla ei ole mitään syytä puhua siitä ihmisestä", Minji vastaa äkäisesti. "Ei liity", hän lisää sitten rauhallisemmin. "Mihin sitten? Kuka on tehnyt sinulle jotain?" kysyn.

Minji nostaa leukansa ja katsoo minua suoraan silmiin. "Sinä", hän sanoo. En voi kieltää, ettenkö olisi kohdellut häntä aina enemmän tai vähemmän huonosti, mutta miksi nyt? Mitä minä nyt tein niin väärin? Oliko siinä jotain vikaa, että kävin hakemassa hänet turvaan? "Minä?" kysyn epäuskoisena. "Mitä minä olen sinulle nyt tehnyt?"

Minji nojaa polviinsa. "Et nyt. Siitä on jo aikaa... jonkun verran", hän sanoo. "Mutta se haittaa sinua vasta nyt?" kysyn. En ymmärrä mistä hän puhuu. "Ei. Minä tajusin vasta nyt, mitä sinä oikeastaan teit", Minji sanoo. Hän alkaa taas itkeä. Ei hiljaa, niin kuin aiemmin, vaan suorastaan hysteerisesti. Hänen hengityksensä nykii ja kasvot ovat vääristyneet tuskasta. Mitä hittoa minä olen tehnyt?

"Hei, rauhoitu. Kaikki on hyvin", yritän lohduttaa. "Tai ainakin, jos kerrot mitä tein, niin voin ehkä korjata asian", jatkan. Mitään varoittamatta Minji avaa suunsa ja kertoo. Jähmetyn paikalleni. Ei. Tätä minä en voi korjata. Jos yrittäisin, saisin todennäköisesti tällä kertaa oikeat poliisit perääni. Ja sitä haluan kaikkein vähiten. "Minji, maailma ei lopu siihen. Ja tiedätkö mitä? Sinä et ole yksin. Minä tein virheen, joten minun täytyy ottaa siitä vastuu."