Rude Boys

- 10 -

Makaan kylmällä kovalla maalla. Monta kasvotonta miestä hyörii ympärilläni ja kymmenet kädet kurkottavat minua kohti. Osa tarttuu kiinni paidastani, osa tunkeutuu hiuksiini ja minua revitään joka suuntaan. Yritän huutaa, mutta en saa ääntä. Yritän hätistellä kädet pois, mutta niitä ilmestyy vain lisää. Inhottava nauru kaikuu kaikkialla. "Minji", äänet kutsuvat minua nimeltä. "Minji", kuuluu joka puolelta. "Minji!" huuto selkeytyy ja tuntuu kuuluvan altani, lattian sisältä. Nousen väkisinkin polvilleni, vaikka kädet yrittävät estää minua, ja katson lattiaa. Minusta tuntuu, että minun pitäisi päästä tuon äänen luo. 

Nostan katseeni maasta, ja huomaan ihmisten ympärilläni olevan Xiaojuneja, jotka kaikki virnuilevat minulle ja nauravat ilkeästi. He kumartuvat minua kohti ja käsien otteet tiukentuvat. Huomaan makaavani sängyssä. Olen havahtunut unesta, mutta kädet eivät ole kadonneet minnekään. "Minji, se on unta, kaikki on hyvin", Taeyong sanoo, mutta en pysty vastaamaan. Haluan vain päästä eroon käsistä. Kirkaisten kiemurtelen irti otteesta ja tipahdan lattialle. Nousen istumaan ja painan kasvot käsiini.

Huomaan täriseväni, vaikka olen märkä hiestä. Ja kyynelistä. Taeyong katsoo minua huolestuneena. "Anteeksi", hän sanoo. "En meinannut saada sinua hereille", hän jatkaa ja mönkii istumaan sängyn reunalle. Ulkona on jo hieman valoisampaa, mutta on selkeästi vielä yö. "Mä en pysty tähän", sanon ja painan otsani sängyn patjaan. "Kyllä pystyt", Taeyong sanoo ja laskee varovasti kätensä pääni päälle, selkeästi peläten, että kavahdan kauemmas. "Sinusta ei ehkä nyt tunnu siltä, mutta sä olet todella vahva", hän jatkaa ja silittää hiuksiani. "Olen nimittäin huomannut sen", hän sanoo vielä hiljaa.

Jotenkin onnistun torkkumaan lattialla sänkyyn nojaten. Jossain välissä huomaan ylleni ilmestyneen viltin, myöhemmin kun havahdun, Taeyong istuu ja nojaa sängyn päätyyn katsoen minua silmät ristissä. "Mene nukkumaan", sanon hänelle. Kun seuraavan kerran avaan silmäni, Taeyong on nukahtanut, pää roikkuen, käsi yhä pääni päällä. Haluaisin sanoa hänelle, miten kiitollinen olen hänen huolehtimisestaan, mutta en tiedä miten. Nyt ulkona paistaa aurinko ja valoisassa kaikki tuntuu epätodellisemmalta.

Olen jopa niin paljon paremmassa kunnossa, että jätän Taeyongin nukkumaan ja lähden itse ulos huoneesta. Talossa on vielä hiljaista. Biljardihuonessa on hieman sotkuista illan jäljiltä, mutta kävelen huoneen poikki katsomaan ulos ikkunasta. Tällä puolella taloa näkyy loputon risukko. Mitään piharakennuksia ei ole, vain laatoitettu polku, jota pitkin pääsisi talon ympäri. Muutama lintu lentää ikkunan ohitse. Minun tekee itsekin mieli lentää, ja huomaan hymyileväni hieman. Ehkä minä pääsen vielä joskus siitä kunnolla yli. Jos vaikka saisin ammattilaisen, jolle puhua.

Katson seinällä olevaa digitaalista kelloa. 9.58. Kohta kymmenen. Miten tähän aikaan koko talosta ei kuulu mitään. "Huomenta", kuuluu takaani. Ilmeisesti kuuluu sittenkin. Jaemin pomppii luokseni. "Kuuntelinkin, että joku liikkui täällä", hän sanoo. Hän katsoo minua hetken arvioiden, ja siristää hieman silmiään. "Tällä kertaa sä et ole nukkunut", hän sanoo. "Mitä tapahtu?" hän kysyy liian uteliaan kuuloisena. En ymmärrä, miksi hän on niin kiinnostunut asiasta. "Mut... suurin piirtein raiskattiin", sanon ja huomaan alahuuleni tärisevän. Sitä saa mitä tilaa, ajattelen.

Jaemin vakavoituu nopeasti. "Siis...", hän aloittaa, muttei osaa jatkaa lausettaan. "Niinkun... oikeasti?" hän kysyy silmät levällään. Nyökkään. Luulin, että minulla ei olisi enää kyyneliä jäljellä. Ne kuitenkin valtaavat taas nopeasti silmäni. Totuuden ääneen sanominen on kuin kertoisin asian myös itselleni. Kuin se tekisi siitä toden, kuvitelmastani oikean muiston. Jaemin pyyhkäisee hihallaan kyyneleitä poskiltani. "Minä tiedän kaikenlaista siitä, mutta viimeisenä mulle tulee mieleen... että se tekis tommosta. Varsinkaan sinulle", hän sanoo ja pudistaa päätään.

Katson Jaeminia kyynelten läpi. "Kuka?" kysyn, koska en ymmärrä mitä hän puhuu. "Pomo", hän vastaa hiljaa. "E-ei, ei se", sanon nopeasti, kun ymmärrän väärinkäsityksen. Jaemin näyttää samaan aikaan yllättyneeltä ja helpottuneelta. "Ai. Kuka sitten?" hän kysyy. "Xiaojun", sanon, ja nimi maistuu pahalta suussani. "Xiaojun?" Jaemin huudahtaa. "Odotapa vaan, kuhan löydän sen, niin mä raiskaan sen itse paljain käsin!" hän uhoaa. "Vitun kusipää, sillä ei ole mitään oikeutta koskea suhun", hän jatkaa hampaittensa välistä. Huuliltani purkautuu joku nyyhkäisyn ja naurahduksen sekoitus.

"Mitä se teki?" hän kysyy. "Tai miten pitkälle se meni?" hän jatkaa. Minua ei huvittaisi puhua enää asiasta. "Parempi käydä asia heti läpi, niin siihen ei tarvii palata myöhemmin", hän sanoo. "Mutta ei ole pakko, jos et halua", hän jatkaa ja näyttää liiankin pahoittelevalta. En voi syyttää häntä mistään. "Se... riisu mut", saan sanotuksi. "Ja koski muhun", jatkan. Joudun nielaisemaan palan kurkusta, että pystyn jatkamaan puhumista. "Mutta sillä oli vielä vaatteet", sanon.

Mieleeni nousee vahingonilo. "Taeyong ampu sen korvan", sanon ja näen mielessäni, miten korvakoru tippuu verisenä maahan. "Siitäs sai", Jaemin vastaa. "Tiiätkö missä se on nyt?" hän kysyy. "Taeyong hakkas sen kellarin lattialle. Jos se on siitä selvinny, ni ei mitään hajua", kerron. Hiljaa mielessäni toivon, että miehen ympärille olisi kasaantunut verilammikko, ja ruumis olisi kuihtunut ja jäänyt sinne. Hylättynä, kuten muumio pienessä kellarin sellissä. Toisaalta perun ajatukseni, koska en halua toivoa kenellekään kuolemaa.

Jaemin lyö muutaman iskun ilmaan. "Kai se jätti mulle jotain jäljelle?" hän kysyy ja virnistää. "Miten sä edes päädyit kellariin?" hän pysähtyy ihmettelemään kesken lyönnin. "Yuta", sanon. Olin unohtanut hänet kokonaan. Hän oli selkeästi juonessa mukana, kuten hymystä saattoi päätellä hänen jättäessään minut Xiaojunille. Hänellä oli hyvä tekosyy saada minut sivummalle, josta Xiaojun sai minut vietyä muiden tietämättä. Ensimmäinen ajatukseni hänestä ei ollut ihan paras, mutta hän vaikutti kuitenkin ihan ok tyypiltä. Olin todella väärässä.

Kerron Jaeminille koko jutun. Miten juhlissa alkoi olla ahdistava tunnelma, ja miten Yuta auttoi minut sieltä pois. Lopetan siihen, kun Xiaojun vei minut hissiin, koska sen pidemmälle en halua muistella. Enkä kyllä siihenkään asti, mutta yleensä sanotaan, että puhuminen helpottaa. Kunhan saan jotain sanottua silloin, kun minulla on joku joka kuuntelee. "En usko tuota", Jaemin sanoo. Ja minä en usko korviani.

"Yuta ei tee tuollasta", hän sanoo, kun väitän vastaan. "Luuletko sä, että mä valehtelen?" kysyn ääntä korottaen. "En!" Jaemin hätäilee. "Mutta ehkä se oli vain sattumaa." Pudistan päätäni. Kun Xiaojun ilmestyi paikalle, Yuta lähti heti. Hänen huulillaan oli outo hymy, joka voi merkitä vain sitä, että hän tiesi mitä on tulossa. Vähintäänkin hän antoi sen tapahtua, mikä on yhtä paha. Hän nimittäin olisi voinut ottaa minut mukaan ja estää Xiaojunia viemästä minua.

"Se kyllä valitettavasti on totta", Yuta sanoo. Käännyn ympäri. Hän on ilmestynyt oven suuhun pitkä tukka sekaisin ja liian löysä t-paita päällä. "Me suunniteltiin se Xiaojunin kanssa. Sinä et nimittäin mitenkään olis lähtenyt käytävään, jos se ois pyytänyt", hän sanoo ja näyttää pervolta. Siinähän kuulit. "Mutta se on totta vain osittain", hän jatkaa. "Jos minä en olis suostunut siihen, se olis tapahtunut joskus muullon. Eikä kukaan tietäis siitä. Ei ois minua kertomassa pomolle, joka taas avuliaasti juoksisi apuun." Jos tuo on totta, minun pitäisi olla kiitollinen. En halua edes ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos Xiaojun olisi saanut jatkaa touhujaan rauhassa.

"Pitäiskö mun kiittää sua?" kysyn ja mulkoilen Yutaa. "Ei", hän sanoo. "Ehkä lyödä?" hän ehdottaa. Sitten hän alkaa kiertämään huonetta ja katselee ympärilleen. "Mitä etsit?" Jaemin kyysyy. "Puhelinta", Yuta vastaa ja tarkistaa biljardipöydän koloja. "Kadotin sen eilen, ja veikkaisin että se on täällä", hän jatkaa. Katson vaistomaisesti ympärilleni. Huomaan yhden baaritiskin penkillä siten, että Yuta ei ainakaan vielä näe sitä. En kuitenkaan aio sanoa sitä, koska se on tilaisuuteni. Jos saisin puhelimen, voisin soittaa kotiin.