Rude Boys

- 13 -

Aseesta lennähtää savupilvi. Tappoiko hän juuri itsensä? Ei. Ei. Ei hän ole voinut. "T-Taeyong?" sanon ja ojennan käteni häntä kohti. "Niin?" hän vastaa. "Mitä..?" kysyn, mutta hän vain hymyilee. Alan ymmärtää. Tämä on kaikkein tyhmin pila, mihin olen ikinä törmännyt. "Haista paska!" huudan hänelle, kun olen varma, ettei hän ole kuolemassa. 

"Se oli varoitus", hän sanoo ja katsoo minua. "Jos unohdat pelätä, saatat saada ikäviä yllätyksiä", hän sanoo. "Mieluummin yllätyn tositilanteessa mitä jostain vitsistä", sanon ja nappaan aseen hänen kädestään ennen, kun hän ehtii tehdä mitään. "Katso tarkkaan! Onko hauskaa?" sanon ja tähtään itseäni ohimoon, kuten Taeyong äsken. Laitan sormeni liipaisimelle. "Seis!" Taeyong huutaa ja repäisee aseen vielä nopeammin, kuin minä äsken. 

Hän osoittaa aseella ikkunaan ja laukaisee. Se räjähtää sirpaleiksi luodin läpäistessä sen. Jään tuijottamaan aukkoa, jossa vielä hetki sitten oli lasi. Pääni voisi näyttää tuolta. Jos vain olisin ollut nopeampi. Tunnen jähmettyneeni paikalleen. En kuitenkaan säikähtänyt eniten sitä, että melkein räjäytin aivoni. Pelästyin omia ajatuksiani. Minua ei olisi haitannut. Ajatus kuolemasta melkein kiehtoi minua. Olenko muka muuttunut niin paljon parissa päivässä?

Käännyn katsomaan Taeyongia. Istun sängyssä, pystyn tuskin liikkumaan, mutta Taeyongin katseen kohtaaminen saa minut vapisemaan. Näen yhtäkkiä kaiken sumeasti, kun kyyneleet pakkautuvat silmiini. Miksi minä ajattelen näin? Taeyong sanoo jotain, mutta en kuule häntä. Tuntuu, kuin aseen laukaus olisi jäänyt pysyvästi korviini. Hengitykseni katkoilee, enkä meinaa saada sitä tasattua.

"Vittu", sanon ja pudistelen päätäni. "Vaikka minä tekisin mitä, niin sinä et leiki hengelläs", Taeyong sanoo. "Mikä sinä olet siitä päättämään", sanon ja yritän räpytellä silmiäni kuivaksi. "Se päättää joka välittää", hän vastaa ja tuhahtaa ärtyneesti. "Yritä pysyä hengissä", hän sanoo, nousee ja kävelee kohti ovea. "Mihinkä sinä nyt meet?" kysyn. "Haen työhuoneesta pari juttua, kun just muistin, että jätin ne sinne", hän sanoo ja menee. Olipas sillä kiire.

Minä taas kömmin pois sängystä ja kaivan vaatekasan alta sinne piilottamani Yutan puhelimen. Se on lukossa, mutta pystyn silti soittamaan. Näppäilen äidin numeron, jonka olen opetellut onneksi varmuudenvuoksi ulkoa. Se tuuttaa hetken, mutta sitten kuulen ihanan tutun tervehdyksen. "Haloo? Onko siellä ketään?" äiti kysyy, kun olen vain hiljaa. "Äiti", saan sanotuksi, mutta purskahdan heti itkuun.

"Minji? Minji rakas!" äiti sanoo puhelimeen. "Missä sinä olet?" hän kysyy. "Anteeksi", saan sanottua itkuni lomasta. "Älä pyydä anteeksi! Onko kaikki hyvin?" hän vastaa. "Joo. Mulla on ollu vähän vaikeeta, mutta hengissä ollaan", sanon. "Missä sä olet? Miks sun puhelimeen ei saa yhteyttä? Tiedätkö miten huolissaan me ollaan oltu?" äiti sanoo kiihtyvällä puhenopeudella. "Äiti, mulla on täällä kavereita", sanon, kun en tiedä miten vastaisin yhteenkään kysymyksistä.

"Millon tulet kotiin sieltä?" äiti kysyy. Olen hetken hiljaa. "Mä luulen... että en ihan hetkeen pääse", vastaan. "Mutta kun pääsen, mä tulen suoraan sinne", sanon hänelle tietäen, että niin ei todennäköisesti ikinä tule käymään. Kuulen tauonneen keskustelun aikana hiljaisia nyyhkäyksiä. "Minji, onko sinut pakotettu johonkin?" äiti kysyy lopulta. "Tai... kaapattiinko sinut?" hän kysyy hyvin heiveröisen kuuloisesti.

En pysty sanomaan mitään. Jos kiellän, hän huomaa minun valehtelevan. Jos taas vastaan myöntävästi, vanhempani tekevät kaikkensa minun pelastamiseksi. "Älä huolehi. Mä pärjään täällä, sä tiedät että mulla on kaikki hyvin", sanon hänelle. "Ja mulla on yks pyyntö", sanon. "Älkää ettikö mua. Se on meille kaikille parasta", sanon. "Ja vielä... hankkikaa uusi kaukosäädin." Kuulen äidin ihmetyksen, vaikkei hän mitään kysykään.

Kuulen, kun ovi käy. Taeyong on tullut takaisin. "Mun pitää ehkä lopettaa", sanon. "Miksi?" äiti kysyy. "Kai soitat taas pian?" hän kysyy. Taeyong heittää paperit pöydälle ja lähtee kävelemään minua kohti. Hän tietää jo, että puhun puhelua. "Äiti, olet todella rakas. Muista mitä sanoin", sanon hänelle. "Minji, soita uudestaan!" äiti käskee. "En voi", sanon. Taeyong istuu viereeni ja laskee leukansa olalleni niin, että kuulee mitä puhelimessa sanotaan.

"Äiti, nyt pitää oikeasti lopettaa", sanon. "Minä hoidan sinut kotiin sieltä", äiti sanoo. "Ei!" huudan. "Minä en halua", sanon mahdollisimman topakasti. "Minulla on ollut ikävä, minulla on ikävä edelleen. Viihdyn täällä koko ajan paremmin", sanon, että hän uskoisi minua. Taeyong kietoo kätensä ympärilleni, kuin olisin joku pehmolelu, jonka hän haluaa pitää ikuisesti. "Minä rakastan sinua, äiti", sanon. "Minäkin rakastan sinua", hän viimein sanoo. "Ja isäsi rakastaa myös", hän lisää.

"Missä isä on?" kysyn. "Töissä", äiti vastaa. Tunnen, miten Taeyong tiukentaa otetaan ja vetää minut vielä lähemmäs itseään. En voi estää häntä. Sillä sekunnilla, kun yrittäisin, minulta vietäisiin yhteys äitiini. "Kerro terveisiä", sanon. "Tottakai!" äiti vastaa. "Ja hän haluaa varmasti lähettää terveisiä sinulle", hän sanoo. "Kiitos!" sanon. Nyt Taeyong on painanut kasvonsa kaulani sivuun. On pakko lopettaa. "Hei, äiti, lopetan nyt", sanon. Äiti hyvästelee minut ja minä sammutan puhelun.

Istumme molemmat paikallaan, sanaakaan sanomatta. Taeyong odottaa yhä reaktiotani hänen läheisyyteensä, mutta minä odotan häntä. Tilanne olisi minulle paljon helpompi, jos hän sanoisi jotain. En tiedä, mitä hän ajattelee siitä, että varastin puhelimen ja soitin kotiin. Ainakin hänen pitäisi tietää, etten sanonut mitään sijainnistani, tai miten olen päätynyt tänne. Lopulta Taeyong ojentaa kätensä ja minä laitan puhelimen siihen. Tiedän, että sitä hän haluaa.

Saman tien, kun hänellä on puhelin kädessä, hän nousee ja lähtee uudestaan ulos huoneesta. Minä taas menen sänkyyn makaamaan. Tunnen ikävän kotiini nyt entistä vahvemmin. Siellä on mukavan tylsää ja rauhallista. Äitini tekemän ruuan ja isän partaveden tuoksu tuntuvat liian kaukaisilta. Vierailin vanhemmillani liian vähän, kun asuin yksin. En edes muista, milloin kävin viimeksi heidän luonaan.

Täällä aika kulkee nopeasti, mutta myös hitaasti. Tuntuu, kuin ilta toisensa jälkeen tulisi vain yhä nopeammin, mutta silti olen ehtinyt olla vain muutaman päivän. Tuntuu kuin siitä olisi vähintään kuukausi, kun Haechan katseli kiinnostuneena missä asennossa minä kupsahdan maahan ja kuinka kovalla rysähdyksellä. Huomaan hymyileväni muistolle. Sitten muistan myös Xiaojunin. Mitähän hän puuhaa nyt? Toivottavasti on yhä siinä kunnossa, ettei juuri mitään.

Makaan varmasti muutaman tunnin nukahtamatta, mutta Taeyong ei tule takaisin. Tänä iltana ehti tapahtua paljon, ehkä hän ei tiedä, miten olla seurassani kaiken jälkeen. Ensin suutelimme, sitten Taeyong suurin piirtein ampui itseään. Sitten minä melkein kuolin ja soitin ilman lupaa kotiin Taeyongin tullessa kokoajan hieman lähemmäs. Minä haluaisin puhua siitä. Mitä hän minusta haluaa, mitä hän tuntee. En ole itsekään ihan varma. Osaltani minä vihaan häntä, ehkä jopa pelkään, mutta toisaalta jostain syystä luotan häneen. Ja minä saatan pitää hänestä.

En saa unta, joten kävelen ikkunalle. Pihavalot valaisevat hämärän pihan ja houkuttelevat hyönteisiä. Näen rakennuksen, jossa koirat asuvat, ja minun tekee mieli mennä tervehtimään niitä. Ajatus kuulostaa niin houkuttelevalta, karata yöllä tervehtimään koiria. Eodum ja Haneul eivät varmaan panisi pahakseen. Tuskin pennutkaan, varsinkin se pikkuinen, jälkeen jäänyt. Hipsin ovelle ja avaan sen. Onneksi Taeyong on taitava jättämään sen auki lukosta.