Rude Boys

- 22 -

kaksi kuukautta myöhemmin

Minji nk.

Sara Korhonen. Mahdollisimman yleinen, mutta mahdollisimman erilainen. Sain vanhemmat puhuttua ympäri, ja vaihdoimme kaikki nimeä. Näin minun jäljittäminen on paljon vaikeampaa. Aion hankkia myös Suomen kansalaisuuden, mutta se tulee viemään aikaa. Toisaalta todennäköisyys, että Taeyong osaisi etsiä minua Suomesta on hyvin pieni. Ja vaikka hän saisikin tietoni käsiinsä, pelkkä Korean kansalaisuus ei saa häntä tunnistamaan minua, eikä nimenikään enää viittaa siihen tyttöön, joka olin vielä vähän aikaa sitten.

"Sorry, are you going?" joku kysyy. Nyökkään vanhemmalle naiselle. Unohduin katselemaan äitiä, joka yrittää selvitä ostoksistaan lastensa kanssa, enkä huomannut jonon liikkumista. "Sorry", vastaan ja menen nopeasti kassalle. Onneksi olen opiskellut englantia, toisin kuin osa ystävistäni. Maksan ja järkytyn hinnasta, niin kuin yleensäkin. Olen tottunut käyttämään toista valuuttaa, mutta tiedän euroista kuitenkin sen verran, että tiedän täällä olevan melko kallista.

Ulkona paistaa aurinko, mutta on melko viileää ja tuulista. Kietoudun huppariini ja lähden kävelemään vuokra-asunnollemme. Puhelin värisee taskussani. Äiti soittaa taas varmistaakseen, että kaikki on hyvin. "Joo, olen kohta kotona, ei tarvitse huolehtia", sanon puhelimeen. Odotan äidin vastaavan ja suljen sitten puhelun. Pyöräytän huokaisten silmiäni. Sinänsä ymmärrän, että hän haluaa pitää minut turvassa, mutta sitähän täällä juuri on. Turvallista.

"Sara Korhonen?" joku kutsuu minua. Käännyn katsomaan ja huomaan bussipysäkin penkillä istuvan tyypin tuijottavan minua. En kuitenkaan näe hänen kasvojaan hupun ja kauluksen takaa. "Vai pitäisikö sanoa Kim Minji?" mies kysyy. Tuntuu, kuin kaikki sisältäni valahtaisi yhtä aikaa pois. Juuri kun sanoin, että olen kohta kotona. Juuri kun käskin olemaan huolehtimatta. Totta kai minut nyt löydetään. Miksi en voinut mennä toista reittiä? 

Haluaisin juosta, mutta tiedän sen olevan turhaa. "Olisin toki voinut laittaa jonkun toisenkin sinua hakemaan, mutta halusin tehdä sen itse", Taeyong sanoo ottaessaan hupun pois päästään. "Minulta ei noin vain karata", hän jatkaa ja nousee seisomaan. "En ole kertonut kenellekään. Enkä kerro. Anna minun mennä", sanon. Taeyong vain hymyilee ja pudistaa päätään. "Luuletko tosiaan, että tulin tänne asti sinua hakemaan, ja vain siltä varalta, että ilmoittaisit minut poliisille?" 

En vastaa mitään. Puristan vain silmäni kiinni ja toivon, että kun avaan ne, Taeyong olisi kadonnut. Siinä hän kuitenkin yhä seisoo, virnuillen pää hieman kallellaan. "Mennään" hän sanoo. "Ei mennä", vastaan ja lähden kävelemään kotiin. "En ajatellut kysyä sinulta mielipidettä", Taeyong sanoo tarttuu kädestäni harpattuaan minut kiinni. "Koska haluan sinut mukaan. Minä pidän sinusta, mutta sillä ei ole mitään väliä, pidätkö sinä minusta?" hän sanoo. "On siis ihan sama, jos ajattelen, että olet inhottava, vastenmielinen ja ällöttävä?" kysyn. "Ne on kaikki synonyymejä", Taeyong sanoo kuin tyhmälle lapselle ja lähtee viemään minua pois päin kotoa.

"Päästä tai huudan apua", sanon. Paniikki kasvaa sisälläni, en halua enää siihen taloon. Se saattaa olla kallis ja upea, mutta minulle se on sama kuin vankila. "Siitä vain", Taeyong sanoo ja vilauttaa minulle asetta. "Jos haluat tietää, mitä vanhempasi pitävät tästä." Jatkan matkaani hiljaa. Minua ärsyttää, miten Taeyong tietää jokaisen heikon kohtani ja osaa vielä hyödyntää niitä. Ja minä tiedän, että hänelle ei olisi temppu eikä mikään toteuttaa uhkauksiaan. On siis parempi totella.

"Sinä et muuten vastannut kysymykseeni", huomautan. "Mihin?" Taeyong kysyy. "Että sinustako on ihan sama, jos ajattelen että olet ällöttävä", muistutan. "Minulla ei ole mitään syytä vastata sinun turhamaisiin kysymyksiisi. Minä kuitenkin tiedän, ettet sinä ajattele niin. Sinä vain olet vihainen", hän sanoo. "En ole pelkästään vihainen vaan minä vihaan sinua", korjaan. Taeyong pörröttää hiuksiani. "Siksi minä sinusta pidänkin. Ja sinun kannattaa jatkaa minun vihaamista, koska sillon en menetä kiinnostustani", hän sanoo.

"Yritätkö sinä olla jotenkin hauska vai mitä?" kysyn. "En minä mitään yritä", Taeyong vastaa. "Sitä minä vain, että on mukavaa kun toisella on tunteita minua kohtaan", hän jatkaa ja avaa minulle auton oven. "Onko pakko?" kysyn. "On", Taeyong vastaa. "Miksi?" kysyn. "Koska en ole vielä saanut tarpeekseni sinusta", hän sanoo ja työntää minut autoon. Vastustelen, mutta pidän vanhemmat mielessäni ja istun apukuskin paikalle. Taeyong kiertää auton toiselle puolelle ja kiipeää kyytiin. "Mitä tapahtuu sitten kun olet saanut tarpeeksesi?" kysyn. Taeyong miettii hetken. Sitten hän kaivaa hansikaslokerosta kynän ja palan paperia. "Siltä varalta voit kirjoittaa viimeisen viestin perheellesi."

"Anteeksi. Sanoin, että olen kohta kotona. Nyt kun luet tätä, niin olen jo matkalla. Koti, jota minä tarkoitin ei taida olla sama kuin sinun kotisi, mutta sekin on koti. Minut kidnapattiin ja pahoinpideltiin. Sitten jouduin pakenemaan kotimaastani, että pystyn elämään turvassa. Se ei kuitenkaan vienyt kokemaani pois, vaan antoi vain hieman etäisyyttä. Aluksi ajattelin, että riittää kun pääsen pois. Sitten kaikki on paremmin ja voin jatkaa elämääni. En voinut. En voinut myöskään aloittaa alusta. Olin kierteessä oman pääni sisällä, enkä kestänyt sitä enää. 

Minä rakastan sinua äiti. Ja minä rakastan sinua isä. Minä olen turvassa täällä, ja me nähdään vielä. Äiti muista tehdä isälle ruokaa, että hän muistaa syödä. Ja isä muista antaa äidille aina hyvän yön suukko, että hän muistaa rakastaa sinua. Otin teistä mukaan parhaat muistot, etten unohda teitä. Älkää surko liikaa. Ja muistakaa, se ei ole teidän vika. Te teitte kaikkenne minun vuoksi. Arvostan teitä siitä. Olen niin pahoillani. Halusin pyytää anteeksi vielä kasvotusten, mutta en voinut. Olette rakkaita <3

- Minji"

Naamioin kirjeen itsemurhakirjeeksi. Näin minua ei etsitä. En kuitenkaan pääse enää takaisin. Se myös tuntuu loogiselta. Olen herännyt edelleen painajaisiini Xiaojunista ja äiti on kertonut minun itkeneen unissani. Muuten minulla kuitenkin on suurin piirtein kaikki hyvin. Siitä olen kiitollinen, ettei Taeyong tai muut siellä ole sellaisia raiskaajia, mitä olen lukenut uutisista. Tai jotain sadisteja, jotka silpovat ihmisiä huvin vuoksi. Taeyong ei kuitenkaan ole sellainen, jonka kanssa eläisin kovinkaan mieluusti. Likaisia markkinoita pyörittävän mafian pomo. Vaarallinen, mutta hänellä on kuitenkin olemassa tunteet.

Ajamme kerrostalon pihaan. Onneksi täällä postilaatikot ovat pihalla, joten Taeyongin ei tarvitse käydä viemässä kirjettä ovelle. Katson ikkunaa kolmannessa kerroksessa. Äiti on jossain sen takana, miettii miksen vieläkään ole kotona, vaikka sanoin kohta tulevani. Hän ei osaa aavistaakaan, että olen nyt lähempänä häntä kuin tulen pitkään aikaan, ehkä enää koskaan olemaan. Taeyong tulee takaisin. "Puhelin", hän sanoo ja ojentaa kätensä. Annan sen mukisematta, ja Taeyong vie senkin postilaatikkoon. Kyynel vierähtää poskelleni, kun Taeyong tulee takaisin ja ajaa auton pois pihasta, kohti lähintä lentokenttää.