~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Nico! Kuunteletko sä yhtään?" vihainen ääni herättää minut ajatuksistani. Nostan pääni käsistäni ja räpäytän silmiäni muutaman kerran tottuakseni kirkkaaseen valoon, ennen kuin tarkennan katseeni Annaan, joka tuijottaa minua kysyvästi etupenkiltä.
"Sori, mä en saanut yhtään nukuttua viime yönä", mutisen takaisin ja Tim naurahtaa tietäen, miksi valvoin lähes koko yön. Hän pudistaa päätään hymyillen ja jatkaa ajamista.
"Koetta ennen pitää nukkua hyvin, se-", Anna alkaa selittämään, mutta Tim keskeyttää hänet: "Hei, anna Nicon olla rauhassa, sillä on se iso koe tänään". Anna nyökkää ja Tim antaa hänelle nopean pusun, ennen kuin keskittyy taas ajamaan autoa. "Huoh, mokomat sydänkäpyläiset", ajattelen mielessäni.
"Ei se oo mikään koe, joku iso testi tai pyyntö vaan, jolla se testaa, tuleeko musta ikinä sen yrityksen jatkajaa", tuhahdan ja aukaisen puhelimeni lukituksen alkaen selata instagramiani. Tämä ei todellakaan ollut hyvä päivä, isä oli taas keksinyt jonkun uuden syyn, miksi minun pitäisi työskennellä hänelle.
"Me ollaan perillä", Tim sanoo auton pysähtyessä isäni toimistorakennuksen eteen. Kiitän kyydistä ja menen rakennukseen sisälle valmistautuen samalla kaikkeen mahdolliseen, mitä isä on voinut keksiä, mikä voi siis oikeasti olla mitä tahansa, paperihommista ja kahvinkeitosta isoon kokoukseen. Viime kerralla jouduin kuuntelemaan koko päivän hänen assistenttinsa flirttailua isän kanssa, joka tosin ei edes tajunnut, mitä oli tapahtumassa.
"Nico, isäsi käski sinun mennä hänen huoneeseensa", Eric kertoo kävellessäni hänen ohi ja irrottaa hetkeksi katseensa papereistaan. Nyökkään ja jatkan matkaani hissiin. En ymmärtänyt, miksei isä tehnyt Ericistä hänen jatkajaansa, sillä hän todellakin ansaitsisi sen ja hän olisi kykeneväinen siihen.
*****
"No, mikä oli niin tärkeää?" sanon isälle, kun saavun hänen toimistoonsa ja lysähdän hänen siellä olevalle sohvalle. Hän nostaa katseensa tietokoneelta ja hymyilee leveästi. Kohotan kysyvästi kulmiani ja hän nousee seisomaan suoristaen puvuntakkiaan.
"Muistatko kun kerroin sinulle siitä projektista, jossa autettaisiin vakavasti sairastuneita tai vammautuneita nuoria ja lapsia toteuttamaan niiden unelmia?" Isä kysyy hieroen leukaansa edelleen hymyillen. "Mm..." , humisen ja nyökkään häntä jatkamaan. Muistin kyllä, kun hän kertoi siitä, kuinka hän haluaisi nyt auttaa muitakin saavuttamaan unelmiaan. Isäni ei kasvanut missään kovin hyvissä oloissa lapsena, mutta pienen avun kanssa hän pääsi jaloilleen ja nyt hän on suuren yrityksen johtaja.
"Meillä olisi nyt sopiva tilaisuus sen aloittamiseen ja tiedätkö mitä?" hän selittää innostuneena, kun taas minä vain haukottelen, "No?" Olisi ehkä sittenkin pitänyt mennä nukkumaan aikaisemmin eilen.
"Me tarvitaan joku, joka voisi kiertää juttelemassa heidän kanssaan eri sairaaloissa ja keskustella heidän unelmistaan", isä kertoo ja nousen seisomaan tajutessani mitä hän on pyytämässä.
