~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Lusikoin muroja suuhuni samalla, kun kuuntelen äidin ja isän riitelyä siitä, pitäisikö minut laittaa takaisin terapiaan. Luultavasti minulla pitäisi olla jotain sananvaltaa tässä, mutta nähtävästi heillä on minunkin puolesta vähän liikaa sanottavaa asiasta.
"Gabriel ei selvästi ole yli siitä tapahtumasta vielä! Hän tarvitsee apua!" äiti huutaa, tiukka nuttura päänpäällä heiluen. Isä viuhtoo käsiään ja alkaa väittämään vastaan: "Meidän pitäisi kuunnella Gabrielin mielipidettä, ja hän sanoi olevansa terve!"
"Terve? Ei ole tervettä, jos 19-vuotias nuori mies käyttäytyy näin", äiti sanoo ja lasken pääni alas, sekoittaen muroja lusikalla. Minulla ei tee enää mieli syödä.
"Sillä on ollut kovia aikoja, ei kukaan pääse tällaisesta yli parissa kuukaudessa!" isä karjaisee äidille, ja työnnän itseni mahdollisimman hiljaa paikaltani ja vien astiani pois. En todellakaan jaksa kuunnella koko aamua taas heidän riitelyään, ajattelen saapuessani takaisin huoneeseeni.
Vanhempani äänet kuuluvat edelleen, mutta laitan kuulokkeet päähäni, jotta ne peittäisivät heitä edes hieman. Yhtäkkiä puhelimeni piippaa ja katson näyttöä hämilläni, en muista edes, milloin sain viimeksi viestin joltain muulta kuin isältä tai äidiltä. Ehkä se on Tim, sillä hän on ainoa muu, jolla on numeroni nyt.
Hei! Haluaisin kiittää sua niistä avaimista, joten voitaisiinko vaikka mennä syömään joku päivä, niin voisin tarjota sulle jotain?
-Nico
Katson järkyttyneenä viestiä, Nico? Miten hän on saanut numeroni? Ja haluaako hän tavata minut? Ajatukset valtaavat mieleni ja luen viestin yhä uudestaan, tuntien poskieni kuumottavan ajatuksesta, että näkisin Nicon uudestaan.
Jonkun koputus herättää minut ajatusvyörynnästäni, ja käsken hänen tulla sisään. Ovi aukeaa, ja väsyneen näköinen isä astuu huoneeseen. Hän yrittää hymyillä, mutta tiedän sen olevan valetta.
"Mä olen pahoillani, Gabriel", hän sanoo ja istuu vierelleni. Otan kuulokkeet pois korvistani ja suljen puhelimen.
"Te vaan riitelette koko ajan", mutisen hiljaa. Isän ilme värähtää ja hän laskee kätensä polvelleni, "Mä tiedän, meillä on vähän vaikeaa"
Kumpikaan ei sano hetkeen mitään, mutta rikon hiljaisuuden, "Äiti on oikeassa, mä käyttäydyn kuin pikkulapsi"
Isä pudistelee päätään, "Et sä voi sille mitään, eikä se ole sun vika. Mutta ehkä sä voisit vielä kokeilla vaikka eri psykologia?"
Huokaisten käännän katseeni ikkunaan, josta näkyy lähinnä vain puita. "Okei, mä kokeilen"
Isän suu kääntyy hymyyn ja hän varmistaa iloisena, "Oikeasti?" Nyökkään ja hän taputtaa selkääni, "Kiitos!"
"Älä vielä kiittele", muistutan ja otan puhelimeni takaisin, kun hän nousee pois sängyltä. Hän virnistää nähdessään, että luen viestiä.
