~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Ovi kolahtaa takanamme kiinni, kun lähden isän kanssa lääkärin huoneesta ulos. Tilani ei ollut taaskaan muuttunut yhtään mihinkään, enkä varsinaisesti edes tiennyt enää, oliko se huono vai hyvä asia, sillä se olisi todennäköisesti ollut muutos vain huonompaan.
"Oletko sä miettinyt, mistä me puhuttiin aamulla?" isä kysyy lähtiessään työntämään minua hissejä kohti. Huokaisen syvään, mutten vastaa mitään. Olin kyllä ajatellut sitä, mutta en todellakaan haluaisi mennä puhumaan ja keskustelemaan tunteistani jollekin tuntemattomalle.
"Gabriel, puhuminen auttaa, ja sinä et selvästikään ole vielä päässyt siitä yli", isä jatkaa ja painaa hissiovien vieressä olevaa nappia. Käännän pääni häntä kohti ja puuskahdan: "Mä en halua puhua siitä!"
Käännän pääni takaisin ja huomaan ovien jo auenneen. Hississä seisoo nuori mies, tai poika, ihan miten vaan, joka katsoo hämmästyneenä vihanpurkaustani. Isä työntää minut sisään, ja mies katsoo edelleen minua, kun pääsemme sisälle hissiin.
"Mikä sullakin on? Etkö ole ennen nähnyt pyörätuolissa olevaa ihmistä?" tuhahdan hänelle. "Sori, ei ollut tarkoitus", hän sanoo kääntäen katseensa poispäin. Mieleni tekisi pyydellä häneltä anteeksi, mutta olen liian väsynyt ja turhautunut koko elämääni, joten pidän vain suuni kiinni ja keskityn katsomaan salaisesti häntä. Hänellä on tummanruskeat hiukset sekä päällään hänellä on tavalliset mustat farkut ja tiukka valkoinen t-paita, josta hänen lihaksensa suorastaan paistaa läpi. Käännän katseeni nopeasti muualle, ennen kuin isä kerkeää huomata tuijotustani.
"Ei se mitään, hänellä on vähän huono päivä", isä kuitenkin sanoo miehelle ja työntää tuolin suoraan miehen viereen. Hissin ovet sulkeutuvat ja se lähtee alaspäin.
"Mä olen pahoillani", mies vielä pyytelee anteeksi katsoen suoraan vaaleanruskeilla silmillään omiini. Nyökkään nopeasti ja siirrän katseeni käsiini, jotka ovat sylissäni, etten ala punastelemaan. Se tästä vielä puuttuisikin! Näprään sormiani hermostuneena, sillä tunnen hänen katseensa edelleen itsessäni.
"Äiti odottaa meitä parkkipaikalla", isä ilmoittaa takaani ja nyökkään, vaikka en tiedä, näkeekö hän edes sitä. "Me vain halutaan sinulle parasta, ja puhuminen voisi auttaa", isä jatkaa.
"Minä. En. Halua. Jutella. Kenellekään." sanon, tai paremminkin tuhahdan hänelle katsoen isääni. "Okei, mutta edes harkitse sitä, sinä voit vaikka kokeilla kerran ja me voidaan sitten lopettaa se", isä sanoo vielä juuri ennen kuin ovet taas aukeavat. En sano mitään, ja hän lähtee työntämään pyörätuoliani ulos sairaalasta parkkipaikalle, jossa äiti jo odottaa meitä.
"Miten teillä meni?" äiti kysyy isän aukaistessa auton oven. Isä alkaa selittämään jotain, kun taas itse seuraan katseellani miestä, joka menee kalliin näköisen Mercedes Benzin luokse ja istuu autoon sisälle. Hän käynnistää auton ja vilkaisee minua, jolloin käännän katseeni äkkiä isään, joka auttaa minut autoomme. Laitan turvavyön kiinni, ja isä menee istumaan eteen.
"Me tavattiin hississä komea nuori mies", isä sanoo virnistäen samalla minulle taakse. Äiti naurahtaa ja lähtee ajamaan pois parkkipaikalta, "Ai, mikäs hänen nimensä oli?"
"Ei me tavattu yhtään ketään", mutisen vilkuillen vielä autosta ulos yrittäen nähdä vielä hänet.
"Ai ei tavattu? Kuka se sitten oli jolle sinä ilkeästi tuhahdit?" isä jatkaa virnistelyään. Nämä hetket ovat sellaisia, jolloin toivon hartaasti, etten koskaan olisi tullut ulos vanhemmilleni, varsinkaan isälle, joka aloitti kauhean tavan kiusata minua jokaisesta vastaantulevasta miespuolisesta henkilöstä.
"Mistä minä tiedän, joku nobody", sanon, vaikka hän oli kaikkea muuta kuin nobody.
"Nyt tietäisit sen nimen, jos olisit käyttäytynyt normaalisti ja jutellut sille ystävällisesti", isä huomauttaa ja pyöräytän vain silmiäni, "En mä halua tietää sen nimeä".
"Et vai? Muutenko vain kuolasit sen perään koko hissimatkan ajan ja sen jälkeenkin?" hän nauraa ja äitikin naurahtaa. "Miksi mä edes kerroin teille ikinä", mutisen ääneen.
"Gabriel, tuo sun murrosikä meni jo ohi, älä vaan sano, että se palaa takaisin", äiti huokaisee muka ylidramaattisesti, mutta hymyilee kaikesta huolimatta.
"En mä ole mikään murrosikäinen, mä olen 19", sanon napatessani puhelimeni taskustani. En oikeastaan edes tee mitään sillä, koska eihän minulla edes ole oikein ketään, kelle jutella, ainakaan enää... Ainoa, mihin sitä oikeasti tarvitsen, on lähinnä jonkun äidin tai isän kanssa viestittelyä varten.
"Ehkä te vielä tapaatte, jos se on teidän kohtalo", isä vielä heiluttelee kulmakarvojaan tietäväisenä. Katson häntä otsa kurtussa ja huokaisen, eikö isä tajua, että se on yli nelikymppinen aikuinen mies, eikä mikään teinipoika.
*****
Lasken kirjan yöpöydälleni ja otan valoille tarkoitetun kaukosäätimen käteeni. Isä rakennutti huoneeseeni kaukosäätimellä toimivat valot, sillä se oli yksinkertaisesti turhauttavaa, kun olin päässyt kauhealla vaivalla sänkyyni, mutta sitten muistanut, etten sammuttanut valoja, joten minun piti raahautua takaisin tuoliini, työntää itseni ovelle, sammuttaa valot, työntää takaisin sängyn viereen ja raahautua tuolista takaisin sänkyyn.
Sammutettuani kaikki valot kaivaudun peittooni ja suljen silmäni. Ajatukseni harhailevat takaisin siihen ruskeahiuksiseen komistukseen, jonka olin nimennyt jo hissipojaksi, sillä en oikeasti tiennyt yhtään mitään muuta hänestä.
Miksihän hän oli sairaalalla, ehkä hän työskenteli siellä? Tai ehkä hän oli vierailemassa jonkun luona? Toivottavasti hän ei itse ollut sairas, vaikka ehkä silloin näkisin häntä useammin- Gabriel!
Käännän turhautuneena kylkeäni ja yritän pakottaa itseni uneen.
Hellou! Saitte jo nyt seuraavan luvun tähän tarinaan, koska mulla on jo näitä valmiina muutama. Toivottavasti tykkäsitte :)
