~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Gabriel?", kuiskaan hiljaisuuteen. Pidätän henkeäni, kun yritän kuunnella, mistä nyyhkytys kuului äsken, vai oliko se vain mielikuvitustani. Huomioni kiinnittyy kumarassa olevaan hahmoon Gabrielin sängyn päässä. Hän nostaa säikähtäneenä katseensa ja hänen vartalonsa jähmettyy paniikista.
"Ni-Nico?" hän kuiskaa ja rentoutuu helpotuksesta. Kävelen hänen luokseen ja istahdan Gabrielin eteen.
"Hei, onko kaikki hyvin?" kuiskaan ja pyyhin hänen kyyneleitään. Gabriel purskahtaa uudestaan itkuun ja nojaa päätään rintakehääni. Kierrän käteni hänen ympärilleen huolestuneena ja tarkastan katseellani, etteihän hänellä ole mitään fyysisiä vammoja, kuten haavoja. Helpotun, kun en ainakaan huomaa mitään.
"Shh...", kuiskaan ja silitän hänen selkäänsä. Gabriel tarraa t-paitaani kiinni ja jatkaa nyyhkytystään. Minuutit kuluvat, ja hiljalleen hänen itkunsa laantuu. Yritän miettiä pääni puhki, mikä hänellä voisi olla, mutten löydä yhtään ratkaisua miljoonille kysymyksilleni.
"Sattuiko jotain?" kysyn hiljaa, kun hän on rauhoittunut. Hän kylläkin pitää edelleen minusta kiinni kuin viimeisestä pelastusrenkaasta.
"M-mä en jaksa en-enää", Gabriel nyyhkyttää hiljaa, saaden minut huolestumaan vielä enemmän. Lasken hänet hellästi makuulleen, sillä muistan, kun hän sanoi, että istuminen on rankkaa ilman mitään kunnollista selkätukea. Asetan hänen päänsä alle tyynyn ja laskeudun sitten hänen viereensä.
"Haluatko sä puhua siitä?" ehdotan, kun makaamme kumpikin sängyllä. Gabrielin pää nojaa olkapäähäni ja käteni ovat hänen ympärillään, silittäen häntä hennosti.
"Mä vaan ha-haluan olla normaali, niin- niin kuin kaikki m-muut", Gabriel sanoo hiljaa, "E-en jaksa olla se Gabriel, jo-joka ei tiedä mitään"
Kuuntelen hiljaa hänen ääntään, kun hän jatkaa: "Mä en edes tiedä- U-unoha koko j-juttu"
Liikutan päätäni, jotta pystyn katsomaan häntä kunnolla. "Mitä sä tarkotat?"
"En mitään", saan yksinkertaisen vastauksen, mutta haluan vielä yrittää: "Kerro vaan, sä tiedät, että sä voit kertoa mulle mitä vaan"
Gabriel avaa silmänsä ja katsoo minua. Hän näyttää niin heikolta ja väsyneeltä, ja haluaisin korjata hänet, saada hänen elämänsä paremmaksi, saada nuo vihreät, surulliset silmät näkemään, että hänellä on vielä paljon elettävää jäljellä.
"Se on i-ihan nolo", hän sanoo siirtäessään päänsä takaisin olkapäälleni. Pörrötän hänen hiuksiaan ja naurahdan hiljaa: "Sulla ei ole hajuakaan, mitä kaikkea noloa mullekin on tapahtunut, sun juttu tuskin on niin nolo"
Huomaan pienen hymynkareen hänen huulillaan ja mieleni tekisi tehdä joku voitontanssi.
"Kerro", Gabriel sanoo ja kääntää päätään niin, että voi taas katsoa minua, "Jooko?"
