~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Voi luoja sentään, kyllä se paita on ihan hyvä", isä huokaa, kun tarkistan vielä asuani miettien, pitäisikö minun vielä vaihtaa eri. Päälläni on hieman rikkinäiset valkoiset farkut sekä vaaleansininen neule.
"Mutta kohta se luulee, että mulla on vaan neulepaitoja", mutisen ja vilkaisen vaatekaappiini, joka on täytetty suurimmaksi osaksi vain sanotuilla neuleilla.
"Eihän sinulla olekaan muita", isä virnistää ja vilkaisee sitten kelloa, "Meidän pitää lähteä nyt"
"Ei! Mun pitää vielä vaihtaa!" panikoin, mutta isä ottaa tuolistani kiinni ja alkaa työntämään minua kohti eteistä.
"Eikä tarvitse, Nicosta sinä kuitenkin näytät söpöltä, ihan sama mitä sinulla on päällä", isä huomauttaa ja virnistää lopuksi: "Tai ei mitään päällä"
"Iskä!" huudahdan punastuneena, "Eikö sun pitäisi sanoa, ettei ekoilla treffeillä edes saa pussata?"
"Pfft, te kuitenkin tekisitte sitä enemmän, mitä enemmän kieltäisin", hän naurahtaa ja heittää minulle mustan takkini naulakosta.
"Eikä", väitän ja kohotan toista kulmaani hänen mukanaan olevalle kassille: "Mihin sä oot menossa?"
Isä siirtää kassin nopeasti selkänsä taakse ja kohauttaa hartioitaan: "En minnekään"
Kurtistan hieman otsaani hänelle, mutta lähden sitten hänen perässään autolle. Isä vie tuolini peräkonttiin, kun taas minä laitan sillä aikaa radion päälle.
"Etkö sä edes voi kertoa, mihin me ollaan menossa?" kysyn häneltä, kun ajamme kohti jotain paikkaa. Isä pudistaa päätään hymyillen ja vilkaisee sitten minua sanoen: "En, Nico kielsi"
Pyöräytän silmiäni heidän salaliitolleen ja alan hyräillä musiikin tahtiin.
"Kiitos kyydistä", huikkaan vielä isälle, jonka jälkeen Nico alkaa työntämään minua kohti omaa autoaan. Lumihiutaleita tippuu hiljalleen ympärillemme, mikä on osin ihanaa, mutta osin rasittavaa, koska tuolini ei kulje lumessa niin hyvin.
"Eihän sun isä kertonut, minne me mennään?" Nico kysyy aukaistessaan oven minulle. Pudistan päätäni ja kiitän häntä, ennen kuin siirrän itseni tuolista auton penkille. Katson, kuinka hän käy viemässä pyörätuolini peräkonttiin ja kiertää sitten omalle puolelleen.
"Sä voit laittaa radion päälle, jos haluat, tai voidaan me olla hiljaisuudessakin", hän kertoo käynnistäessään auton ja lähtee ajamaan. Nyökkään ja kurotan kädelläni radiolle, laittaen jonkun radiokanavan, mistä sattuu nyt tulemaan hyvä biisi.
"Antoiko sun isä muuten sulle sen työpaikan?" kysyn, kun olen tylsistynyt pelkkään musiikin kuunteluun. Nico huokaa vilkaisten minuun ja nyökkää: "Valitettavasti"
