~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oups ! Cette image n'est pas conforme à nos directives de contenu. Afin de continuer la publication, veuillez la retirer ou mettre en ligne une autre image.
Pakkaan viimeiset kansiot laatikkoon, jonka sitten vien arkistoitavaksi. Kun tulen takaisin ylempään kerrokseen, törmään kirjaimellisesti isääni.
"Sori, mä en yhtään katsonut", pahoittelen, kiitollisena siitä, etten kaatanut hänen kahvejaan.
"Ei se mitään", hän naurahtaa, "Mihin sinulla noin kiire on?"
"Mä lupasin olla siellä neljältä ja kello on jo kymmentä vaille", selitän nopeasti, "Mutta nähdään sitten myöhemmin!"
Juoksen nopeasti hissiin, löystyttäen solmiotani, joka tuntuu kuristavan minut kuoliaaksi kohta. Parkkipaikalta löydän nopeasti autoni, jonka jälkeen lähden ajamaan kaasu pohjassa toiselle puolelle kaupungin keskustaa.
"Huh, thank god", huokaan, kun pääsen tutun rakennuksen eteen, sopivasti yksi parkkiruutu vielä tyhjänä. Toivottavasti hän ei suutu, että olen vartin myöhässä sovitusta ajasta.
Lukitsen auton ovet, vilkaisten sitten hymyillen kahvilan oven yläpuolella olevaa kylttiä.
Café Nabriel
"Hei! Tervet- Ai hei, Nico!" yksi tarjoilijoista, Emma, hymyilee kassan takaa.
"Hei Emma", tervehdin takaisin, "Mä haluaisin sen tavallisen"
"Juu, se olisi 4,20", hän kertoo, jolloin annan hänelle vitosen, niin kuin joka päivä.
"Kiitos, se varmaan haluaa tuoda sulle itse, mutta mene toki jo istumaan", Emma virnistää, nyökäten takahuoneeseen päin. Nyökkään kiittäen, lähtien sitten tyhjään pöytään, ikkunan viereen. Tämä on itseasiassa se sama kahvila, jossa tapasimme Gabrielin kanssa ensimmäisen kerran, ja vieläpä sama kohtakin.
"Ole hyvä", kuulen tutun äänen, jolloin käännyn veljeäni kohti. Hän laskee tilaukseni pöydälle, valittaen samalla siitä, kuinka kuuma hänellä on.
"Sä et valita enää, kunhan saat sun palkan", ilmoitan virnistäen, hänenkin on aika oppia tekemään muutakin kuin tuhlata rahaa sinne ja tänne.
"No en", hän nyökkää hymyillen ja nousee sitten ylös, "Mun pitää nyt mennä, jos en halua vihaista Gabrielia perään"
"Vihainen Gabriel?" naurahdan kohottaen toista kulmaani, "Se nyt ei näytä kuin vihaiselta koiranpennulta, jos yrittääkin olla vihainen"
"Usko mua, sä et halua sitä vihaiseksi", Ethan vinkkaa silmäänsä, kadoten sitten takaisin tiskin taakse. Pudistelen päätäni hänelle hymyillen, tuskin Gabriel edes uskaltaisi korottaa ääntään missään yleisessä paikassa.
"SE ON VIELÄ RAAKAA!"
Auts, saanko perua sanani?
Kurtistan otsaani ja lasken kahvikupin pöydälle, katsoen samalla takahuoneen oviaukkoon, josta väsyneen näköinen Gabriel tulee ulos.
