~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
En nukkunut varmaan silmänräpäytystäkään koko yönä, vaan katselin Gabrielin nukkuvia kasvoja. Tiedän, etten ollut vielä ansainnut häntä takaisin, mutta ainakin sain olla hänen lähellään uudestaan. Kaikki hoitajat tosin loivat minuun tylyjä katseita, kun saavuin, mutta he eivät voineet estää tuloani, koska Gabriel oli itse antanut luvan tulemiseeni.
"Huomenta Enkeli", kuiskaan ja kosketan huulillani hänen otsaansa. Hän ei kuitenkaan reagoi tähän mitenkään, joten joudun ravistamaan häntä hellästi kädelläni.
"Gabriel", sanon vähän kovemmin, sillä haluan sanoa vielä hyvästit, ennen kuin hänen isänsä tulisi takaisin. James ei varmasti katsoisi tätä vierailua hyvällä.
Gabriel hieroo silmiään ja avaa sitten silmänsä. Hymyilen hänelle ja kerron, että joudun lähtemään pois, koska hänen isänsä varmaan tulisi pian.
"Okei", hän vain vastaa ja sulkee silmänsä, kääntäen selkänsä minulle. Katson häntä hetken ja nousen tuoliltani, "Mä soitan myöhemmin"
Gabriel nyökkää, jonka jälkeen lähden huoneesta, vältellen onnistuneesti hoitajia ja lääkäreitä. Parkkipaikalla odottaa jo Joakim autoni luona.
"Miten meni?" hän kysyy, kun pääsemme autoon sisälle istumaan. Huokaan ja nojaan penkin selkänojaan.
"En tiedä, ei se ainakaan vielä halunnut palata takaisin", myönnän, "Vaikka ei se mikään ihme ole, mähän jätin sen aika tylysti silloin"
"Aika? Paremminkin tyly on mieto lausahdus sille, mitä sä teit", Joakim huomauttaa ja ottaa sitten puhelimensa esiin, hymyillen jollekin viestille. Käynnistän auton ja lähden ajamaan kohti työpaikkaani.
"Mitä sä siellä virnuilet noin paljon?" naurahdan hänelle, kun hän jatkaa edelleen hymyilyään puhelimellensa. Joakim nostaa katseensa ja näyttää kuvaa vauvasta, joka ilmeisesti nukkuu rauhallisena sängyllä.
"Olivia laittoi kuvan Leonasta", hän ilmoittaa hymyillen, selvästi ylpeänä pienestä perheestään. Nyökkään itsekin hymyillen ja käännän sitten katseeni takaisin tielle.
"Eikö se ole jo kolme kuukautta vanha?" varmistan, mihin hän pudistaa päätään: "Ei vielä, vasta viikon päästä"
Joakim palaa viestiensä pariin ja minä jatkan ajamista, miettien, miten hitossa saisin Gabrielin antamaan jättämiseni anteeksi. Minulla on muutenkin jo toinen ongelma, nimittäin se, ketä Jediä hän pyyteli unissaan.
