~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Heippa, E", vilkutan Ethanille ovenraosta, kun hän ja isä lähtevät kohti kotiaan. Hän oli luonani viime yön, sillä isä oli viettämässä aikaa omien kavereidensa kanssa. Ethan tosin luuli, että myös Gabriel olisi täällä ja oli alussa hieman vihainenkin minulle siitä. Vähitellen hän kuitenkin leppyi ja nyt aamulla hän oli ihan normaalisti.
"Mihin hittoon se laittoi sen puhelimen?" tuskailen etsiessäni puhelinta, jonka Ethan piilotti eilen, sillä se oli kuulemma ilman puhelimia-yö. En edes jaksanut kysyä häneltä, mihin hän laittoi sen, koska en ajatellut sen olevan niin vaikeassa piilossa.
Tunnin etsiskelyn jälkeen olen kiertänyt jo kaikki mahdolliset paikat, mutten silti löydä sitä. En ymmärrä, mihin hän muka olisi voinut laittaa sen.
"Ei täälläkään", huokaisen, kun avaan taas yhden laatikon makuuhuoneessani, ilman tulosta. Jo paniikissa alan purkamaan kaikki vaatekaappini ja muut laatikot, mutta vasta sen jälkeen katseeni pysähtyy ikkunalaudalleni, jossa on kultainen laatikko, jossa on jouluisia koristeluja.
"Please, ole täällä", rukoilen ja avaan hitaasti, toivoen näkeväni pian nahkaiset puhelimenkuoreni, mutta ei.
"Ei helvetti", kiroan ja heitän laatikon muiden sotkujen sekaan huoneessani, lysähtäen sitten selälleni sängylleni. Täällä ei oikeasti ole mitään muuta paikkaa, mistä etsiä, koska hän piilotti sen juuri tänne huoneeseen, koska annoin vain sillä luvalla hänen piilottaa sen, että tiedän, missä huoneessa se on.
Ilmeisesti jäin nyt ilman puhelintani, ellen lähtisi heidän peräänsä ajamaan.
Huokaisten tajuan iPadini olevan yöpöydän laatikossani ja aukaisen sen, toivoen, että saisin laitettua vaikka isälleni sähköpostia sillä. Nostaessani sen pois, sieltä tipahtaa myös joku paketti, purkaen osan sisällöstään jo valmiiksi sekaiselle lattialleni.
"Tämäkin vielä", huokaan ja alan keräämään tutun näköisiä kultaisia pieniä pakkauksia takaisin laatikkoonsa, mutta sitten tajuan jotain outoa paketissani, se on aivan liian painava ollakseen täytetty vain kortsuilla.
"Ei hitto, Ethan", kiroan ja kaadan paketista puhelimeni sängylleni, osaksi helpottuneena, että löysin sen, mutta osa minusta miettii, miten ihmeessä hän keksi laittaa sen juuri tähän. Toivottavasti hän ei selitä piiloleikistämme mitään isälle, sillä silloin olen kuollut.
"Eei", puristan silmäni yhteen tajutessani vihaiset viestit isältä, jonka mukaan olin esitellyt Ethanille hienoja ilmapalloja, jotka olivat kultaisissa papereissa. Yhtäkkiä jähmetyn ja katseeni kohtaa Gabrielilta saatuun uuteen viestiin.
"Et helvetissä muuta!" huudan ja nappaan äkkiä avaimeni ja takkini, juosten autolleni.
Viesti oli lähetetty jo eilen, eli he muuttaisivat tänään!
"Iskä, sun on pakko tulla tänne nyt!" ilmoitan paniikissa hänelle, paukauttaen nyrkkini autoni rattiin. Jostain syystä mikään ei mennyt tänään niin kuin halusin; Ensin se puhelin, sitten Gabriel ilmoitti muuttavansa ja nyt autoni päätti ottaa aikaisen joululoman itselleen ja lakata toimimasta.
"Kuolemassako sinä olet siellä?" isä kysyy hämillään, "Rauhoitu hyvä mies!"
"En! Gabriel laittoi, että ne muuttaa ja nyt mun auto ei toimi ja entä jos ne on jo ehtinyt lähteä, sitten mä en enää koskaan-"
"Rauhoitu ja hengitä, minä tulen sinne ihan kohta", hän ilmoittaa ja puhelu loppuu. Vartin kuluttua isän Ferrari kaahaa pihaan, ja sieltä tulee ulos isä ja Ethan.
"Kiitos!" huudan ja istahdan autoon, lähtien kaasuttamaan kohti Gabrielin kotia, tai ainakin entistä kotia.
En tiedä, mitä teen, jos hän ei ole enää siellä. Ehkä palkkaan jonkun etsivän etsimään hänet kuin jossain leffassa, mietin ja käännyn viimeisestä risteyksestä heidän kotitielleen.
"Oh thank God", huokaisen nähdessäni vielä heidän autonsa pihalla, Gabriel juuri menossa omalle paikalleen. Käännän auton pihatielle ja jarrutan vähän matkan päähän heidän autostaan, lumen pöllytessä renkaistani.
"Gabriel", James varoittaa poikaansa tuiman näköisenä, kun nousen ylös autosta ja lähden astelemaan kohti sanottua poikaa. Gabriel vain tuijottaa minua jähmettyneenä, hänen isänsä kävellessä äkkiä hänen luokseen.
"Sä et ole muuttamassa yhtään mihinkään täältä", ilmoitan Gabrielille ja lasken omat huuleni hänen huulilleen voimakkaasti. En välitä niistä kaikista muista, ketä pihalla on, vaan keskityn siihen, kuinka tunnen olevani siellä, missä olen kaikista onnellisin.
Tunnen Gabrielin hymyilevän suudelmaamme, jolloin tiedän, ettei hän ole vihainen, ja alan hymyillä itsekin.
"Minä käskin sinun pysyä erossa meistä", hänen isänsä sanoo, jolloin irtaudumme toisistamme. Gabrielin hymy katoaa ja hän laskee katseensa syliinsä surullisena.
"Niin, sinä sanoit, et Gabriel", huomautan, "Mä lähden vasta sitten, kun Gabriel itse sanoo mulle päin naamaa, että hän ei rakasta mua eikä halua nähdä mua enää ikinä"
Huomaan Gabrielin hymyilevän taas ja näen pienen punan hänen poskillaan, mikä tietysti voi johtua ihan vain tästä pakkasesta. Tai sitten ei.
James ei sano mitään, vaan siirtää katseensa Gabrieliin, joka puolestaan katsoo meitä kysyvänä: "Mitä?"
"Haluatko sä, että me ei nähdä enää koskaan?" kysyn ja toivon, että hän ei vastaa myöntävästi.
"En!" hän vastaa äkkiä ja katsoo sitten isäänsä, "Mutta..."
"Meidän pitää lähteä nyt", James ilmoittaa ja kysyy sitten pojaltaan: "Jäätkö sinä tänne miehen luokse, joka voi jättää sinut uudestaan minä hetkenä hyvänsä vai lähdetkö isäsi mukaan?"
Gabriel sulkee silmänsä ja näprää sormiaan hermostuneena, "Miksi ei v-voi kumpaakin?"
"Nico tuskin haluaa kaukosuhdetta", James tuhahtaa, jolloin puolustelen itseäni: "Gabriel, mä vaan haluan olla sun kanssa, välittämättä mitään meidän välillä olevasta matkasta"
"Ja sä olet muutenkin yli 18 ja saat muuttaa minne haluat", lisään nopeasti, jonka jälkeen olemme kaikki hiljaa Gabrielin miettiessä päätöstään.
"E-ei mulla ole paikkaa asua täällä", hän toteaa, jolloin yllättäen kaikki, ilmoitan: "Onhan, sulla on aina paikka mun luonani"
Sekä James että Gabriel katsovat minua hämmentyneinä ja Gabriel pudistelee päätään: "Ei me voida asua yhdessä"
"Miksei?" kysyn, olen tässä vaiheessa valmis tekemään mitä tahansa, jotta hän jäisi tänne.
"Me ei olla oltu yhdessä kuin ehkä kuukauden", Gabriel muistuttaa, mutta huokaan: "Me ollaan tunnettu toisemme kauemmin ja sitä paitsi ei kukaan voi sanoa, missä ajassa kukakin rakastuu toiseen. Ja vaikka mä rakastuinkin suhun äkkiä, ei tarkoita, että mä lakkaisin rakastamasta sua yhtä nopeasti"
"Tuo kuulosti joltain kosimispuheelta", James naurahtaa, jolloin tiedän, että ehkä hän ei vihaa minua niin paljon, kuin ennen. Katsomme sitten kumpikin kysyvänä Gabrielia, joka aukaisee suunsa antaakseen vastauksensa.
Heips! Kertokaa muuten, jos näätte kirjoitusvirheitä, koska kirjoitin tän aika nopeasti, niin korjaan ne sitten :) Ja muistakin luvuista saa huomauttaa, jos niistä löytyy!
