~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Selaan tylsistyneenä puhelimeni sovelluksia, sillä luin jo kirjani loppuun, enkä ottanut toista kirjaa mukaan. Äiti ja isä menivät lenkille kiertämään puistoa, ja niin kuin yleensäkin, jäin lukemaan kirjaani lammen viereen penkille.
Muutaman minuutin päästä huomaan lihaksikkaan miehen juoksevan ilman paitaa polulla, kohti lampea. Tiedän, että tuntemattomien kuolaaminen lenkkipolulla ei ole kovin hyväksyttävää, mutta silmäni lukkiutuvat silti hänen kehoonsa.
"Voi hitto", kuiskaan paniikissa, kun tajuan, kuka hän on. Käännän pääni äkkiä lammelle, ihan kuin olisin tuijottanut sitä koko ajan. Toisaalta haluaisin Nicon huomaavan minut, mutta toisaalta en, sillä olen edelleen hieman mustasukkainen siitä tytöstä McDonald'silla. Mutta vain hieman, niinhän?
"Gabriel!" kuulen hänen huutavan jo kymmenien metrien päästä, ja käännähdän häntä kohti. Nico hölkkää luokseni ja hiki valuu hänen vatsalihaksiaan pitkin kohti shortseja ja tiedätte-kyllä-mitä. Nielaisen kuuluvasti, kun hän lähenee, kellään ei ole lupaa olla noin hyvännäköinen.
"Hei", hän tervehtii hengästyneenä saavuttuaan penkille. Nico vetää kätensä lyhyiden ruskeiden hiustensa läpi ja istahtaa penkille viereeni.
"Hei Nico", sanon hiljaa, tuntien jo valmiiksi, miten poskeni punoittavat. En muuten enää edes punastuisi pelkästä hänen näkemisestään, mutta hänen paidallaan voisi olla suuri vaikutus tähän. Tai siis sen puutteella.
"Luitko jo sun kirjan?" hän kysyy nyökäten kohti kirjaani, joka makaa keskellämme. Nyökkään hieman ja pidän kasvojani häntä kohti, vaikka toinen puoli minusta haluaisi vain piilottautua Nicon silmistä.
Mietin, mitä oikein voisin sanoa tai kysyä, jotten vaikuttaisi niin tyhmältä hänen edessään. Yleensä hän on aina se, joka vie keskusteluamme eteenpäin.
"Mä muuten kävin vähän aikaa sitten observatoriossa", Nico aloittaa hetken kuluttua ja olen hieman hämmentynyt, miten hänkin voi tietää kiinnostuksestani avaruuteen. Onnettomuuteni jälkeen jostain syystä aloin heti kiinnostua avaruudesta, vaikka en tiennytkään siitä paljoa. Vanhempani eivät olleet yllättyneitä lainkaan, vaan sanoivat, että olin itseasiassa harrastanut tähtitieteitä aina.
"Siellä oli kuva susta, kun olit voittanut jonkin kilpailun", hän jatkaa hymyillen, mutta huomaan hänessä pientä epävarmuutta. Kurtistan otsaani hieman, en tietenkään muista mitään tuollaista tapahtuneen.
"Millainen kilpailu se oli?" kysyn uteliaana, koska haluan tietää lisää menneisyydestäni, tai siitä osasta, mistä en muista. Nico alkaa selittämään jotain planeetoista ja ilmeisesti olin itse tehnyt Saturnuksesta jonkun julisteen.
"Se työntekijäkin muisti sut vielä, joku Olivia kai", hän toteaa, ja hämärästi muistan jonkun työntekijän soittaneen isälle, kun olin vielä sairaalassa onnettomuuden jälkeen.
"Olitko sä yksin siellä?" kysyn häneltä ja hänen ilmeensä muuttuu surulliseksi. Nico siirtää kasvonsa lampea kohti ja on hetken hiljaa. Annan hänelle aikaa, vaikka en tiedäkään, mitä hän ajattelee. Hän ottaa syvään henkeä ja selittää sitten hiljaisella äänellä.
