~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Mitä sä haluaisit tehdä?" Timin ääni katkaisee surulliset ajatukseni ja nostan katseeni äkkiä ylöspäin. Huomaan hänen tuoneen pyörätuolini oven viereen.
"En mä oikein tiedä", sanon vähän vaivaantuneena, "Ehkä jotain peliä?" Tim nyökkää ja lähtee nopeasti etsimään sopivaa.
"Täällä on jotain perus Fifaa ja NHL:ää, ja sit jotain muitakin, mä voin vaikka näyttää?" hän ehdottaa. Fifaa olen pelannut ennenkin, sillä minulla on se itselläkin kotona, joten vastaan sen.
"Tässä on tää ohjain", hän ojentaa toisen ohjaimista, jonka otan käteeni. Samassa katseeni osuu kuvaan hänen pöydällään, jossa on Timin lisäksi tutunnäköinen poika.
"Tunnetko sä Nicon?" kysyn hämmentyneenä nyökäten kuvaan. Hän vilkaisee kuvaa hymyillen, "Joo, me ollaan tunnettu ihan päiväkodista lähtien. Tunnetko säkin Nicon?"
"En oikeastaan, tai siis me ollaan nähty pari kertaa sattumalta", selitän epämääräisesti. Tim nyökkää innoissaan, "Nico on hyvä jätkä, se itseasiassa taisi mainita susta joskus, jos te tapasitte ekan kerran hississä?"
Nyökkään naurahtaen hieman, "Mm... Mulla oli kyllä vähän huono päivä silloin"
"Eiköhän meillä kaikilla oo niitä", Tim sanoo kohauttaen olkapäitään käynnistäessään pelin. Sitten muistan, mitä tapahtui pari päivää sitten ja kaivan taskustani avaimen, jonka päässä roikkuu hopeinen N.
"Siltä muuten tipahti tää avain puistoon viimeksi, kun me nähtiin. Voisitko sä antaa tän sille?" kysyn ojentaessani avainta. Hän vilkaisee avainta naurahtaen, "Totta kai. Tää ei kyllä yhtään yllätä, Nico on varmasti maailman paras hävittämään avaimia ja muita tärkeitä asioita"
Illalla pyörin sängyssäni saamatta unta monta tuntia. Yritän nukkua, mutta hetken päästä aina avaan silmäni, vain tuijottaakseni yöpöytääni ja siinä olevaa lääkepurkkia. Nappaan purkista yhden ja nielaisen sen, jonka jälkeen käännän kylkeä ja yritän ajatella jotain muuta.
Ajatukseni päätyvät kuitenkin aina joko onnettomuuteeni tai Nicoon. En voi sille mitään, vaikka kuinka alan ajattelemaan vaikkapa jäätelöä, päädyn silti jompaan kumpaan aiheeseen.
"Argh", huokaisen ja nousen istumaan sängynpäätyä vasten. Tuijotan jalkojani, jotka ovat nykyään ihan turhia, olin jopa kerran mennyt vihoissani tuhoamaan niitä. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, miltä minusta tuntui. En tuntenut itseäni, en edes tuntenut ensin vanhempiani, koska ne olivat vanhemman näköisiä. Joskus tunsin olevani vielä kymmenvuotias, jolla ei ollut mitään hajua oikeasta maailmasta, kun taas joskus pakotin itseni olemaan omanikäiseni, puhumaan asioista, joista minulla ei ollut hajua, googlaten vaivihkaa, kun en tajunnut jotain.
Olin niin väsynyt tähän, tuntemaan näin. Halusin olla niin kuin muut, puhua jostain autoista ja kuumista malleista, vaikka tiesinkin olevani homo. Senkin asian olin tavallaan tajunnut vahingossa, kun isä oli huomannut minun kuolaavan erään hyvännäköisen lääkärin perään ja kertonut, mitä homo edes tarkoitti, sillä enhän tiennyt sitäkään.
Kymmenen minuutin kuluttua päätin yrittää nukkumista uudelleen, painaen pääni takaisin pehmeään tyynyyni. Huomatessani avaruuslakanani, kyyneleet alkoivat vieriä poskiani. Olin halunnut välttämättä nämä lakanat viime siivouskerralla, olin raivonnut kuin joku pikkulapsi, huutaen avaruuslakanoita. Enkä voinut sille mitään. Se tunne vain tuli ylivoimaisena, kuin joku hyökyaalto napaten minut mukaansa.
Äiti oli huutanut vastaan minun käyttäytyvän kuin kakara, mitä sisäisesti joskus tunsinkin olevani. Hän ei ymmärtänyt yhtään, ei edes yrittänyt ymmärtää mieltäni, ja miten se toimi nyt. Isä oli vain ottanut avaruuslakanat käteen ja laittanut ne sänkyyni, ilman mitään muistutuksia siitä, että olin nyt 19, en 10.
Hivuttaen käteni yöpöydälle, nappaan tutun kuvan, jonka reunat repsottavat jo kaikista niistä kerroista, kun olin sitä katsellut. Kuvasta katsoo minua tutut siniset silmät, tuttu virne ja yleensäkin tuttu ihminen. Ainoa, joka on yrittänyt isän lisäksi ymmärtää käytöstäni. Sormeni liikkuu kuvan päällä, silittäen hänen kaljua päälakeaan. Hän ei välittänyt, että en tiennyt kaikkea nykymaailmasta ja minun ikäisteni asioista, ei välittänyt ollenkaan, antoi vain minun selittää omaa maailmaani hänelle.
Hei! Tässä osassa saitte vähän enemmän Gabrielin mietteitä siitä, mitä hänelle tapahtui ja miltä hänestä tuntuu. En ole mikään lääkäri ym. , joten pahoittelen, jos tässä tarinassa on jotain, mikä ei oikeasti olisi mahdollista. Muistakaa siis, että tämä on fiktiota, vaikka yritänkin saada mahdollisuuksien mukaan tästä mahdollisimman realistisen!
Toki jos huomaat jonkun ison virheen, esim. liittyen Gabrielin vammaan, kerrothan, niin saan sen korjattua tarinaani, sillä en edelleenkään tiedä tästä aiheesta niin paljon, vaikka yritänkin googlailla vähän faktoja :)
