~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Otan Gabrielin pyörätuolin jarrun pois päältä ja alan sitten viedä häntä kohti hissejä, jossa vartijamme jo odottavat meitä vakavat ilmeet kasvoillaan, niin kuin aina.
"M-miksi täällä on vartijoita?" Gabriel kysyy huolestuneena huomatessaan isokokoiset ja lihaksikkaat vartijat.
"Mun isän takia, tuolla alhaalla on varmaan jotain toimittajia yms. joten ne huolehtii, että me päästään autoon ilman vaaraa", kerron tottuneesti. Olen joutunut olemaan vartijoiden kanssa lähes koko elämäni, sillä isäni on melko kuuluisa yrityksensä ansiosta.
"Okei...", hän mumisee, mutta näen hänen puristavan sormiaan yhteen tiukasti. Kyykistyn Gabrielin eteen ja aukaisen hellästi hänen nyrkkinsä. Sitten katson häntä suoraan silmiin, "Sun ei tarvi huolehtia niistä, ja ne voi vaikka esitellä itsensä, jos se helpottaa?"
Hän nyökkää, joten jatkamme matkaamme kohti vartijoita. Astumme kaikki hissiin ja ovien suljettua tervehdin heitä ja pyydän heitä esittelemään itsensä. He ovat oikeastaan melko rentoja tyyppejä, vaikka vaikuttavatkin hyvin pelottavilta joidenkin mielestä.
"Joakim", nuorin vartijoista kertoo ja nyökkää Gabrielille, jonka jälkeen muutkin sanovat nimensä. Huomaan sivusilmällä isän vakiohenkivartijan, joka hänellä on mukanaan lähes joka paikassa, hymyilevän meille, joten kohotan hänelle kysyvästi kulmaani.
"Se on kyllä vielä söpömpi livenä", hän kuiskaa hieman virnistäen, ja samassa muistan, kuinka joskus taisin mainita ihan vähäsen Gabrielista hänelle, kun päädyimme juttelemaan hänelle odottaessani isääni kokouksesta.
"Et sä voi vaan sanoa sitä noin", kuiskaan takaisin ja rukoilen, että Gabriel ei kuullut häntä.
"Miksen?" hän kysyy sellainen virne kasvoillaan, että tiedän hänen tietävän vastauksen jo valmiiksi. Kurtistan otsaani ja nyökkään muihin hississä olijoihin, "Täällä on muitakin"
Ovet aukeavat ja yhtäkkiä huomaan yhden vartijoista vievän Gabrielia jo mukanaan. Hätääntyneenä ryntään heidän peräänsä ja selitän, että haluan itse työntää häntä, jolloin he voivat keskittyä häätämään toimittajat muualle.
"Selvä", vartija sanoo yksinkertaisesti ja siirtyy sivuun. Huokaisen sairaalan ovilla syvään, kun näen parveilevat kuvaajat. Joskus olisi ihan kiva vaihtaa isä sellaiseen, jota kukaan toimittaja ei seuraisi koko ajan.
"Minnekäs teidät viedään?" isä kysyy, kun auto ajaa pois sairaalan parkkipaikalta. Gabriel istuu vieressäni nojaten päätään olkapäähäni.
"Mun luo, Gabrielin porukat on töissä, niin siellä ei oo ketään", selitän hänelle ja nappaan puhelimeni taskusta huomaten pari viestiä Timiltä. Hän itseasiassa vietti aikaa Gabrielin ja minun kanssa sairaalalla, jonka jälkeen en ole nähnyt häntä.
Nopeasti näpyttelen hänelle vastauksen hänen kyselyynsä siitä, olemmeko jo päässeet pois, sekä jotain siitä, kuinka Julian oli kysellyt minusta häneltä.
"Mä muuten tarvitsisin vielä pari juttua mun asuntoon", ilmoitan isälle, joka nyökkää vain ja pyytää lähettämään hänelle listan niistä sähköpostilla.
"Muistakaahan syödä kunnolla ja nukkua ja-" isä aloittaa tutun saarnansa, jonka keskeytän melko nopeasti: "Joojoo, enköhän mä osaa jo"
"Gabriel on vasta 19, sinun pitää huolehtia hänestäkin kunnolla", hän huikkaa, kun autan Gabrielin tuoliinsa autosta, ja huutaa vielä ikkunasta: "Eikä mitään roskaruokaa!"
"Okei!" huudan takaisin ja alan sitten työntämään häntä kohti kerrostaloa, jonka kattohuoneisto on minun.
"Vau", Gabriel huokaisee ihastuksesta, kun hissi saapuu asuntooni. Työnnän hänet kunnolla sisälle ja virnistän: "Tervetuloa matalaan majaani"
Gabriel hymyilee ja mumisee: "En nyt t-tiedä siitä matalasta, enkä majasta"
"Onko sulla mitään tiettyä ruokaa, mitä haluisit?" kysyn ja hän tulee perässäni keittiöön, kun kävelen etsimään jotain jääkaapistani.
"Ei", hän pudistelee päätään ja katselee lisää suurista ikkunoista ulos. Hymyillen seuraan katseellani häntä, kun hän tutkii kotiani. Jotenkin tuntuu siltä, kuin hän kuuluisi tänne, ja yhtäkkiä se ei tunnukaan liian isolta ja tyhjältä. Se tuntuu kodilta.
"Kai sulla joku lempiruoka on?" kyselen lisää ja kävelen hänen vierelleen. Gabriel kääntyy minua kohti, enkä voi olla hymyilemättä lisää hänen ihastuttavalle ilmeelleen.
"Spagetti ja jauhelihakastike", hän vastaa hetken kuluttua, ja nyökkään, "Tehdäänpäs sitten spagettia"
"V-voinko mä auttaa?" Gabriel kysyy, kun olen kääntymässä takaisin keittiötä kohti. Vastaan myöntyvästi ja kerron hänelle, missä mikäkin tavara on.
"Ja jääkaapissa on tietenkin ne, mitä nyt yleensäkin on", päätän ohjeistukseni, ja alamme hommiin.
"Kauanko sä oot asunut täällä?" Gabriel kysyy, kun makoilemme sohvalla katsoen samalla televisiosta jotain amerikkalaista talk show:ta.
"Mä muutin sen jälkeen, kun hukkasin ne avaimet", naurahdan muistolle, onnekseni Gabriel oli se, joka löysi ne. Hän nyökkää ja asettuu hieman paremmin vierelleni. Makaan kyljelläni hänen takanaan ja käteni ovat hänen ympärillään, eli olemme vähän niin kuin lusikassa. En ole vielä jaksanut palata todellisuuteen ja analysoida, mitä nyt olemme vai olemmeko mitään. Elän vain hetkessä ja teen sitä, mikä tuntuu hyvältä. Ja tällä hetkellä makoileminen sohvallani Gabrielin kanssa tuntuu erittäin hyvältä.
"Milloin sun pitää mennä takaisin?" kysyn hieman alakuloisena, jostain syystä en halua rikkoa tätä kuplaa, jossa olemme. Voisimmepa vain makoilla kattohuoneistossani ikuisesti ilman häiriötä.
"Iskä pääsee joskus yhdeksän jälkeen töistä, niin silloin", hän vastaa huulet liikkuen kättäni vasten, kuin antaen pieniä pusuja kädelleni. Tosin mieluummin hän voisi antaa pusuja- Hetkonen, mitä juuri ajattelin?
"Sä voisit jäädä tänne yöksi", ehdotan ja Gabriel kääntyy kasvot minua kohti pudistaen päätään.
"Miksei?" kyselen ja puristan häntä tiukemmin itseeni. Hän pudistaa taas päätään, "En mä voi"
"Voithan", väitän ja selitän sitten hymyillen, "Me voitaisiin nukkua vierekkäin ja halia vaikka koko yö"
Gabriel naurahtaa, mutta huokaa sitten ja kääntyy selälleen surullisen näköisenä. Nostan itseni ylemmäs, jolloin olen hänen päällään kyynärpäideni varassa.
"Mikä on? Teinkö mä jotain?" kysyn huolestuneena ja katson hänen vihreitä silmiään, jotka suorastaan hohtavat televisiosta tulvivan valon takia.
"E-et, mä vaan..." hän aloittaa hiljaa ja jatkaa sitten: "Tai mä vaan mietin kaikkea..."
Katson häntä kysyvänä, jolloin hän heilauttaa kättään osoittaen ympäri asuntoani, "Su-sulla on kaikki näin hienoa ja ar-arvokasta, miks sä haluaisit mut?"
Kurtistan otsaani hänen sanoilleen ja lasken otsani hänen otsaa vasten, liittäen kätemme yhteen.
"Gabriel Burke, sä olet arvokas", vakuutan, "Arvokkaampi kuin mikään muu täällä asunnossa"
"Mut silti..." hän yritti vielä, mutta hiljensin hänet suutelemalla häntä.
Mulla tosiaan alkaa taas maanantaina koeviikko, joten en oo varma, milloin ehdin kirjoittelemaan lisää tähän ja My Lioniin... :( Mulla on kylläkin tähän jo seuraava luku valmiina, mutten ole varma, millon julkaisen sen...?
Toivottavasti kuitenkin tykkäsitte tästä luvusta! :)
