~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Painan punaista luuria heti, kun kuulen mitä Nico kysyi. Miten hän voi edes tietää Jedidiahista?
"Hei Gabriel", kuulen ja käännähdän ovea kohti, jossa isäni seisoo takki kädessään. Heilautan kättäni hänelle ja laitan puhelimeni äänet pois, sillä Nico laittoi jo nyt kymmeniä viestejä heti puhelumme jälkeen.
"Oletko sä valmis?" hän kysyy, saaden minut kurtistamaan otsaani kysyvästi, jolloin hän lisää: "Etkö sinä muista, että sinä pääset tänään kotiin?"
"Oh", yritän hymyillä iloisena, vaikka mieleni tekisi vain kaivautua peiton alle ja itkeä silmät päästäni. Isä astelee luokseni ja laskee omat vaatteeni viereeni.
"Lääkäri tulee kohta ja tarkistaa vielä viimeisen kerran, sitten päästään kotiin joulunviettoon", hän kertoo ja pian lääkäri tuleekin huoneeseen valkoinen lääkärintakki päällään.
"Miten täällä voidaan?" hän kysyy hymyillen ja asettelee lasinsa paremmin nenälleen, ottaen esiin jonkun lomakkeen tai paperin. Kohautan hartioitani ja kerron, että ihan hyvin kai. Joudun taas makaamaan sängyllä, kun hän painelee mahaani ja tekee muita testejä.
"Kaikki on kunnossa", hän ilmoittaa, mutta lisää heti: "Tai niin kunnossa ainakin, että voitte lähteä kotiin, tarkastus on sitten heti joulun jälkeen 27. päivä"
"Okei", nyökkään ja nappaan vaatteeni, laittaen ensin housut jalkaan. Onneksi pääsen tästä järkyttävästä kaavusta eroon, ajattelen mielessäni.
Tunnelma autossa on vaivaantunut ja hiljainen, huolimatta radiosta, jossa joku mies selittää itsekseen uudesta lääkkeestä, joka ei kuulemma silti ole vielä aivan toimiva ja turvalliseksi testattu.
"M-miksi sä et kertonut?" kysyn hiljaa katsellen käsiäni, jotka ovat sylissäni. Vilkaisen isää, kun vastausta ei kuulu. Hänen katseensa on tiukasti tiessä, kun hän vihdoin vastaa: "Mistä?"
"Nicosta, se oli käynyt sairaalassa", tarkennan ja nyt isä hänen ilmeestään päätellen tajuaa, mistä puhun. Hänen kätensä puristavat tiukasti rattia, kun hän kertoo jämäkästi: "Minä kerroin jo aikaisemmin hänelle, että jos sinun itsevarmuus ja muut joidenkin mielestä viat, haittaavat häntä, niin hänen pitäisi lähteä heti. Noh, Nico ei silloin lähtenyt ja annoin teidän olla rauhassa, mutta kuitenkin jätti sinut nyt"
"Se va-vaan tarkoitti hyvää", puolustelen, tosin itsekin vähän epävarmana. Isä naurahtaa kuivasti ja pudistelee päätään: "Nicolla ei ole mitään asiaa enää sinun luoksesi sen tempun jälkeen, minkä hän teki"
"Et sä voi päättää mun puolesta!" huudahdan epätoivoisena, vaikka tiedän varsin hyvin, että hän voi. Varsinkin nyt, kun hän ilmoitti meidän muuttavan pois täältä, minulla ei ole mitään mahdollisuutta nähdä enää Nicoa, enkä siksi edes halunnut antaa pientäkään toivoa Nicolle, että meistä voisi tulla vielä jotain.
