~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Parkkeeraan autoni puiston parkkipaikalle, nappaan puhelimen, avaimet ja kuulokkeet, jonka jälkeen nousen autosta ulos. Lukitsen autonovet ja lähden kävelemään puiston läpi kulkevaa tietä. Päätin lähteä lenkille, koska oli niin hyvä ilma, enkä jaksanut mennä jonnekin sisälle tuhlaamaan tätä säätä. Vaihdan kävelyn rentoon juoksuun muutaman minuutin päästä ajatellen samalla kulunutta viikkoa.
Olin käynyt jo kolme kertaa juttelemassa sairaalalla lisää, ja nyt meillä oli jo melko hyvä kuva siitä, ketä autettaisiin saavuttamaan heidän unelmiaan ja miten. Onneksi isä teki lopulliset päätökset, sillä en olisi halunnut päättää ketä autetaan, vaan olisin varmaan valinnut kaikkien unelmat.
Kymmenen minuutin päästä saavun puiston pienelle lammelle, joka on varmasti yksi niistä syistä, miksi rakastan lenkkeillä täällä. Sen ympärille on rakennettu pieni muuri harmaista tiiliskivistä, tai mitä ne nyt sitten ovatkaan, keskellä lampea on pieni suihkulähde sekä koko lammen ylitse menee kaunis puinen silta. Lammen vieressä on myös penkkejä, jonne nytkin päätän mennä levähtämään hetkeksi.
Juostessani lammen reunalle huomaan yhden penkin vieressä pyörätuolin, jonka omistaja ilmeisesti istuu kyseisellä penkillä. Lähempänä huomaan hänen olevan sama poika, joka tuli samaan hissiin kanssani ensimmäisellä sairaalakäynnillä.
"Hei", sanon hänelle, kun tulen penkin kohdalle, ja sammutan musiikin puhelimestani. Poika nostaa katseensa säikähtäneenä kirjastaan ja tiputtaa sen maahan. Tyhmyydelleni kiroillen, toki vain pääni sisällä, nostan kirjan niin, että kirjan auki oleva aukeama pysyy samana.
Ojennan kirjan pojalle takaisin, joka ottaa sen käteensä, "K-kiitos". Hymyilen hänelle ja istun hänen viereensä, "Ei se mitään, mähän se olin, joka sen tiputti, mun paremminkin pitäisi pyydellä anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää". Poika nyökkää ja siirtää katseensa lammelle.
"En kai mä häiritse?" varmistan häneltä, joka vain pudistaa päätään, mutta tällä kertaa myös avaa suunsa. "Kuka sä o-olet?" poika kysyy katsoen edelleen muualle.
"Nico", vastaan, mutten kysy hänen nimeään antaen hänelle mahdollisuuden kertoa itse, kun haluaa, sillä jostain syystä hän vaikuttaa todella ujolta, enkä halua säikyttää häntä ainakaan yhtään enempää.
"Kiva nimi", hän sanoo ja alkaa lukemaan kirjaansa. Istun hieman hermostuneena, enkä tiedä yhtään mitä minun pitäisi sanoa. En viitsi pyytää hänen numeroaan, koska se vaikuttaisi vain oudolta, mutta toisaalta mietin, näemmekö enää, jos nyt vain lähden jatkamaan lenkkiäni sanomatta mitään.
Aurinko paistaa suoraan hänen vaaleisiin hiuksiinsa, jotka näyttävät kuin kultaisilta sen takia. Hetken päästä tajuan jääneeni taas vain tuijottamaan häntä, joten silmiäni räpäyttäen siirryn katsomaan edessämme olevaa näkyä.
"Mun pitää varmaan jatkaa mun lenkkiä", sanon muutaman minuutin päästä ja nousen penkiltä ylös. Poika nostaa katseensa takaisin minuun, ja vain katsomme toisiamme silmiin hetken, kunnes hän hymyilee pienesti ja kääntää kasvonsa äkkiä toiseen suuntaan, ikään kuin piilottaen hymynsä. Tajuan sen olevan ensimmäinen kerta, kun näen edes hieman hänen hymyään, enkä voi olla itsekään hymyilemättä.
"M-mitä sä odotat?" poika kysyy hiljaa. "Uhm..." mumisen jotain epämääräistä, en itsekään oikein tiedä, miksi en lähtenyt vielä.
"Nähdään-" sitten lauseeni keskeytyy huomatessani, etten tiedä, milloin näemme seuraavan kerran.
"N-nähdään, Nico", hän vastaa, mutta ei silti katso minuun. Laitan musiikin takaisin päälle ja lähden jatkamaan polkua pitkin toiselle puolelle puistoa.
*****
Kierrettyäni koko puiston palaan takaisin autolleni. Hörppään juomapullostani vettä samalla, kun aukaisen autonovet. Huomaan jonkun pariskunnan kävelevän viereiselle autolle. Mies näyttää jostain tutulta, mutten muista yhtään, missä olisin voinut nähdä hänet.
"Odotatko täällä, vai haetaanko kummatkin?" Nainen kysyy mieheltä, nyökäten polun suuntaan. Mies pudistelee päätään, "Mä odotan täällä, niin voit kysyä samalla siitä kyläilystä"
Istuuduttuani autoon, en enää kuule enempää heidän keskustelustaan, mutta hetken kuluttua nainen nousee autoon, ja alkaa ajamaan polkua pitkin puistoon. Alan kaivamaan avaimiani taskusta, mutta niitä ei löydy mistään. Paniikissa alan etsimään ympäri autoa, mutta tuloksetta. Nousen ulos autosta, ja katselen auton vierestäkin, jopa sen alta.
"Onko joku hukassa?" miehen ääni kuuluu takanani, ja käännyn häntä kohti.
"Taisin hukata mun kotiavaimet lenkin aikana", sanon hieroen samalla niskaani, hieman nolostuneena mokastani. Miehen otsa kurtistuu hieman, "Oletko katsonut kaikki taskut?"
"Joo, ehkä mun pitää vaan lähteä tekemään uusintakierros, ja etsiä niitä", totean ja laitan auton ovet lukkoon uudestaan.
"Voi harmi, minun vaimoni juuri lähti ajamaan sinne, olisinpa kerennyt sanoa hänelle, että etsii niitä", mies harmittelee. Kohautan hartioitani, "Ei se mitään, kiitos kuitenkin"
"No, onnea matkaan!" mies vielä huutaa, kun lähden kiertämään puistolenkkiä uudestaan, ja nyökkään hänelle kiitokseksi.
"Sinähän teit pitkän lenkin", isä naurahtaa, kun saavun vihdoin kotiin, ilman avaimia edelleen.
"Mä hävitin mun avaimet", sanon vähän häpeissäni, ja isän suu loksahtaa auki: "Taas?" Nyökkään ja etsin katseellani jotain pakoreittiä tästä tilanteesta.
"Voi hitto soikoon! Mies on melkein 25 ja ei vieläkään osaa pitää huolta avaimistaan, tämä oli jo toinen kerta tässä kuussa!" isä huudahtaa hämillään.
"Mä yritin kyllä etsiä niitä joka paikasta", yritän puolustautua, "Ne varmaan tipahti mun shortsien taskusta, koska niissä ei ole vetskaria"
"Tajuatko sinä, kuinka paljon tämän talon lukkojen vaihto maksaa?" hän kysyy, ja vastaan: "Tiedän, ja mä voin vaikka maksaa sen, ja ehkä joku on löytänyt ne avaimet ja palauttanut löytötavaratoimistoon"
Pudistellen päätään, isä katoaa paikalta, ja huokaisten nojaan seinään. Ehkä minun pitäisi oikeasti muuttaa jo omaan asuntoon täältä. Olisin jo aikoja sitten muuttanut, mutta en halunnut Ethanin jäävän vielä yksin hoitajansa kanssa, ja toisaalta, Ethan tarvitsi myös vakautta elämäänsä, ei sitä, että ihmiset jatkuvasti tulevat ja poistuvat.
Hellou! Ajattelin vähän palkita teitä ja julkaista tänään uuden osan sekä tähän, että My Lioniin, eli käykääpä lukemassa sekin, jos ette vielä ehtineet. Kerroin myös siellä syyslomastani, eli jos kommentoitte ja annatte voteja ahkerasti, voin julkaista nyt useammin näitä lukuja! :)
Ihan vain pienenä "mainoksena", seuraava My Lionin luku on hieman steamy and hot, joten varautukaa siihen ;)
