~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Maisemat kiitävät silmissäni, kun auto ajaa kohti jotain äidin työkavereiden lomamökkiä. Radiosta kuuluu NRJ, jossa joku selittää jonkun poptähden uudesta levystä.
"Kauanko vielä?" kysyn, varmaankin miljoonannen kerran tämän matkan aikana. Ensinnäkään, minua ei voisi vähempää kiinnostaa mennä jonkun hienostelevien rouvien ja herrojen matkalle, jossa lasketellaan ja golfataan olevinaan niin rikkaita. Toiseksi, siellä ei ole ketään muuta ikäistäni, jota tuntisin. Myös Timin vanhemmat olivat tulossa, mutta Tim itse ei ole varma tulostaan, sillä niin kuin kerroin, tämä ei ole mikään nuorien unelmamatka.
"Ei ole enää kuin vartti, niin ollaan perillä", isä vastaa ja laittaa vilkun päälle vasempaan suuntaan, kun saavumme risteykseen. Huokaisen ja nojaan päätäni ikkunaan, josta näkyy lumisia maisemia toistensa jälkeen. Kotonamme ei vielä ollut lunta, mutta nyt olemme niin pohjoisessa, että täällä on jo lunta aika paljon.
Kahdenkymmenen minuutin päästä pääsemme vihdoin mökkialueelle, jossa meidänkin mökkimme pitäisi sijaita. Äiti kävi äsken hakemassa avaimet sekä kartan infopisteestä, joten toivottavasti emme joutuisi etsimään mökkiä kauaa.
"Tuossa on 9!" äiti huudahtaa ja isä painaa äkkiä jarrun pohjaan. Auto peruuttaa mökin eteen, joka on yllättävän hieno.
"Wau! Tää on ihan kauhean hieno!" huudahdan ja mikäli pystyisin kävelemään, juoksisin täysiä autosta ulos. Mökki, joka on paremminkin joku huvila, on rakennettu sekä kivestä että puusta. Iltahämärässä mökin valot näyttävät kauniilta.
"Onko meillä oikeasti näin iso mökki kokonaan?" kysyn hämilläni ja pettymyksekseni isä pudistaa päätään, "Ei, täällä on ainakin kaksi muutakin perhettä"
"Meidän osa on tuossa keskikerroksessa, jotta sinäkin pääset sisään ja ulos ilman apua", äiti sanoo ja nousee ulos autosta, hakien sitten tuolini peräkontista. Isä väläyttää minulle rohkaisevan hymyn, ennen kuin nousee myös pois. Avaan oveni ja siirryn pyörätuoliini.
"Kun menee tuolta oikealta puolelta ylös, ei tarvitse mennä portaita pitkin", äiti osoittaa, kun isä lähtee työntämään tuoliani lumessa. Lumihiutaleet laskeutuvat hiljalleen päälleni ja hieron käsiäni yhteen, sillä minulla on vain ohuet hanskat kädessä.
***************
Järjesteltyäni tavarani paikoilleen huoneeseeni, lähden huoneestani keittiöömme etsimään jotain hyvää. Kuulen äidin ja isän keskustelun mennessäni olohuoneen ohi, ja olen iloinen, kun tajuan, miten he kerrankin juttelevat normaalisti, eivätkä riitele. Ehkä tästä matkasta olisi heillekin jotain hyötyä.
Kurotan hyllyltä yhden suklaalevyn, jättäen sinne pari muuta levyä. Onnekseni suklaa ei ole tummaa suklaata, sillä en pidä siitä yhtään.
"Suklaavarkaissako?" kuulen äidin naurahduksen takaani ovelta ja käännän tuolini äkkiä toisinpäin. Katson syyllisenä suklaalevyäni sylissä, mutta äiti vain hymyilee ja jatkaa matkaansa käytävää pitkin. Helpottuneena työnnän itseni takaisin omaan huoneeseeni ja asetun sängylleni, valmiina Netflixin katseluun.
