~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Katson edessäni istuvaa poikaa hymyillen. Gabriel.
Hänellä on päällään mustat farkut, sekä tummansininen villapaita, jonka alta pilkottaa kauluspaidan kaulukset. Hänen kullanvaaleat hiuksensa ovat söpösti, hieman sekaisin.
"S-sähän tunnet Timin?" Gabriel kysyy hiljaa, hieman änkyttäen, mutta en välitä siitä. Ja jos olen ihan rehellinen, se jotenkin sopii hänen ujoon persoonaansa ja tekee hänestä söpön. Ugh, taas tuo söpö! Mun pitää lopettaa sanomasta Gabrielia söpöksi. Vaikka hän kyllä on- Nyt oikeasti, Nico!
"Mm... Miten niin?" humisen ja kysäisen lisää. Olen syönyt jo aikoja sitten oman croissantini, mutta hänellä on vielä vähän jäljellä omaansa. Kahvinkin olen juonut, mutta Gabrielilla on vielä jäljellä kaakaota.
"Mietin vaan..." hän sanoo ja nuolaisee kermavaahtoa huuliltaan. Alussa hänellä meni kermavaahtoa ympäri kasvoja, joten päätin pyyhkiä sen, sillä jotenkin se tuntui niin luontevalta. Ja sain sillä Gabrielin punastelemaan lisää, mikä oli... Söpöä.
"Käyttäytyihän se hyvin sulle?" varmistan, koska Tim saattaa joskus töksäytellä asioita, vaikkei niitä pahalla tarkoittaisikaan. Gabriel nostaa katseensa suoraan minuun, ja hengitykseni tihentyy katsoessani suoraan hänen vihreisiin silmiinsä. Hän ei ole kunnolla edes katsonut minua vielä ennen tätä, ainakaan näin suoraan silmiini.
"Joo, Tim oli mukava", hän nyökkää kohta, posket edelleen hieman punahtavat. Jostain syystä tykkään siitä, että Gabriel on niin ujo, ja mitä olen tähän mennessä huomannut, herkkä. Se on kuin vastakohta itselleni, sillä olen hyvinkin suorasukainen ja puhun paljon, ainakin yleensä.
"Haluatko sä lisää mitään?" kysyn hetken kuluttua, kun hän on saanut vihdoin syötyä kaiken ruokansa. Hän pudistaa päätään katsoen samalla syliinsä, "Ei kiitos"
"Onko sulla kiire mihinkään?" kysyn taas, kun olemme olleet hetken hiljaa. Gabriel kuin säikähtäneenä kääntää katseensa minuun, silmät suurina. Hän kurtistaa otsaansa hieman, samalla käännellen päätään.
"E-ei kai", hän vastaa epävarmasti, onneksi hän ei ole siirtänyt katsettaan muualle. Hymyilen hänelle ja nyökkään ikkunasta ulos, "Oltaisiinko käyty kävelyllä tuolla ulkona, siellä on hyvä sää tänään?"
Gabriel näyttää ensin innostuneelta, mutta katsoo sitten jalkojaan surullisena, "Mä en o-oikein voi k-kävellä"
Seisahdun ylös tuoliltani ja kohautan olkapäitäni, "Ei se haittaa, mä voin työntää sua" Huomaan Gabrielin punan taas palaavan hänen poskilleen kunnolla, ja hän katsoo minusta ohi, peläten katsoa suoraan kasvoihini, "Ei sun tarvitse"
"Ei se oo mikään ongelma", sanon, lisäten sitten virnistäen, kun hän vihdoin katsoo taas minua: "Eikä nää kaikki lihakset oo vaan koristeena"
"Ha ha", hän pyöräyttää silmiään, ja hymyilen huomatessani, että hän alkaa jo tulla hieman ulos piilostaan. "Ei vaan oikeasti, mä voin työntää sua ihan hyvin, jos vaan haluat?"
