~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Nähdään ensi kerralla!" Uusi psykologini Erin Salge huikkaa ystävällisesti vielä, kun työnnän itseni kohti isää, joka odottaa minua ovella. Hän oli paljon mukavampi kuin se edellinen, vanha mies, joka haisi aina joltain huonolta partavedeltä.
"Miten teillä meni?" isä kysyy työntäessään minua autolle. Ensin halusin itse mennä joka paikkaan, mutta tajusin sitten, että pääsin yksikertaisesti vähemmällä jos annoin toisten työntää itseäni.
"Ihan ok, ainakin paremmin kuin sen käppyrän kanssa", mutisen ja työnnän itseni pyörätuolista autonpenkille. Isä naurahtaa ja taittaa tuolini, vieden sen sitten peräkonttiin.
"Sä et ihan tosissaan tykännyt hänestä", hän toteaa palattuaan autoon ja käynnistää auton. En sano tähän mitään, kaivan vain puhelimeni siinä toivossa, että eräs henkilö olisi laittanut viestiä. Pettymyksekseni näyttö paistaa tyhjyyttään, vain kellonaika koristaa kuvaa jalkapallokentästä.
"Äidilläsi menee vähän pidempään tänään töissä, joten me voitaisiin käydä syömässä jossain kahdestaan", isä kertoo. "Se on aina töissä", mumisen hiljaa ja lukitsen puhelimen pettyneenä, taas.
"Sä tiedät miten tärkeää sen työ on", hän sanoo ja vakuuttaa, "Kyllä se huomenna tulee aikaisemmin kotiin"
"Mä haluan McDonald'siin", ilmoitan, sillä en jaksa keskustella äidistä enempää. Hän on tehnyt sen harvinaisen selväksi, että työ on hänelle tärkeämpää kuin me.
"Okei, tässä onkin yksi ihan lähellä, ehkä kymmenen minuuttia"
Sanottuamme tilaukset tarjoilijalle, menemme etsimään tyhjää pöytää. Sen löydettyämme istahdamme, tai siis minä siirrän itseni tuolista toiseen.
"Miten sulla menee?" isä kysyy, ottaen sen jälkeen yhden ranskalaisen käteensä, kastuttaen sitä sitten ketsupissa ja laittaen sen sitten suuhunsa. Kohautan hartioitani ja imen pillistäni kokista.
"Mistä te puhuitte siellä? Siitä onnettomuudesta?" hän jatkaa kyselyään.
"Kaikesta perus elämästä, kavereista ja mitä mä haluaisin tehdä isona", vastaan ja huomaan tarjoilijan tuovan hampurilaisiamme.
"Hyvää ruokahalua!" hän sanoo ja laskee tarjottimen pöydälle. Kiitämme häntä ennen kuin hän katoaa muihin töihinsä. Avaan paperin hampurilaiseni ympäriltä ja haukkaan siitä palasen. Mieleni tekisi huokaista, sillä se on niin hyvää, enkä ole syönyt täällä vähään aikaan.
"Mitä sä haluaisit tehdä isona?" isä toistaa Erinin kysymyksen tuntia aikaisemmin. Katselen ikkunasta ohikulkevia kaupunkilaisia, jotkut yksin, jotkut perheensä tai kavereidensa kanssa. Eräs mies kiiruhtaa kalliin näköisessä puvussa taksiin, salkku kädessä heiluen.
"En tiedä, en ainakaan tuollainen. Ikuinen kiire joka päivänä", vastaan nyökäten mieheen, joka istahtaa taksiin, joka lähtee heti ajamaan kohteeseensa.
"Sun lapset on sitten onnekkaita", isä sanoo ja pyyhkii paperilla suupieliään. Kohotan hänelle toista kulmaani, "Voi niidenkin lapset olla onnellisia"
"Voi tietenkin, en mä sitä tarkoittanut. Minun ja äitisi tilanne vaan ottaa päähän välillä", hän pahoittelee, haukaten sitten uuden palan hampurilaisesta, jonka lisukkeet pursuavat yli.
"Tiesitkö sä aina, mitä sä haluat tehdä?" kysyn vakavasti. En kuitenkaan kuule hänen vastaustaan, sillä keskittymiseni on täysin Nicossa, joka kävelee ravintolaan joku hymyilevä tyttö vieressään. Käteni puristuu nyrkkiin sylissäni, enkä voi estää mustasukkaisuuttani heitä kohtaan. Tytön kauniin vaaleat, pitkät hiukset heiluvat tuulen mukana, ja hän mutristaa hieman punaisia huuliaan, kun hän yrittää pitää hiukset selvinä.
"Gabriel?" isän ääni havahduttaa minut, ja käännän pääni äkkiä pois ikkunasta, "Mitä?"
"Sä jäädyit paikallesi, onko kaikki hyvin?" hän kysyy huolissaan. "Joo, mietin vaan yhtä juttua", sanon hiljaa ja jatkan hampurilaisen syömistä, vaikka ruokahaluni on jo kaukana ja mieleni tekisi vain oksentaa kaikki ruokani ulos.
McDonald'sin ovi kolahtaa, ja näen Nicon ja tytön astuvan sisään. Nico nauraa jollekin jutulle, jonka tyttö juuri kuiskasi hänelle. Lasken pääni alas surullisena, ei minulla ole mitään oikeutta olla mustasukkainen. Nico tuskin edes on ajatellut minua minään muuna kuin kaverina, jos sitäkään. Ja onhan tämäkin vain joku pieni ihastus, josta varmasti pääsen yli pian, eikö niin?
"Eikö tuo poika ole Nico?" isä kysyy hiljaa, kuin joku teinityttö kertomassa juorua, kumartuen hieman pöydän yli. Luon niin vihaisen katseen häneen kun pystyn ja otan pari ranskalaista suuhuni, jotten edes voi sanoa mitään. Isä katsoo minua säälivästi, mutta jättää aiheen kuitenkin sikseen.
"Gabriel?" tuttu ääni kysyy takaani, säikäyttäen minut hieman ja säpsähdän paikallani. "Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää, mä luulin et sä kuulit mut", Tim sanoo seisahtuen viereeni.
"Ei se mitään, mä olin vain ajatuksissani", kerron. Isä nyökkää hymyillen tervehdyksensä Timille, joka myös tervehtii häntä.
"Nälkäkö yllätti uintireissulla?" isä yrittää vitsailla Timille, joka naurahtaa myöskin hieman vaivaantuneesti, "Tavallaan, me sovittiin Nicon ja Annan kanssa, että tulisin treenien jälkeen tänne"
"Sulla on sitten varmaan kiire niiden luokse, niin me ei pidätellä sua enempää", totean, ja Tim katsoo minua hieman oudosti, vastaten sitten jotain epämääräistä siitä, että näkisimme joskus myöhemmin.
"Mikäs tuo oli?" isä sanoo tietäväisenä, mutta kohautan vain olkapäitäni, "Mua vaan väsyttää"
