~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Song of the chapter: Sign of the times- Harry Styles
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Tässä vielä tämä lasku, minkä sä pyysit", sanon ojentaen paperin isälleni, jatkaen sitten: "Mä lähden nyt kotiin, tai siis ajattelin yllättää Gabrielin, me ei olla nähty vähään aikaan mun töiden takia"
"Kiitos ja älä nyt pilaa suhdettasi töiden takia, kyllä sinä nyt voit vähän vapaatakin ottaa, ettei mene ihan suhteet solmuun", hän kertoo, asettaen sitten silmälasinsa paremmin. Nyökkään ja heilautan kättä, lähtien sitten hissiin ja siitä autolleni. Toivon, ettei Gabriel ole vihainen siitä, etten ole pystynyt näkemään häntä pitkään aikaan.
Parkkeeraan autoni tutulle paikalle, nousten sitten autosta ja kävellen kohti heidän taloaan. Kurtistan otsaani, kun koputan, muttei kukaan tule avaamaan. Kun toisenkaan koputuksen jälkeen ei kuulu mitään, kokeilen ovea, joka ei nähtävästi ole lukossa.
"Hei?" kysyn, astellen sisälle taloon. Ensin ei kuulu mitään, mutta sitten näen olohuoneessa Gabrielin isän puhumassa puhelimeen. Jähmetyn paikoilleni, kun kuulen hänen seuraavan lauseensa: "Eli siellä olisi myytävänä kaksio? Sellainenhan minä ja minun poikani tarvittaisiinkin"
Tiedän, ettei saisi kuunnella toisten puheluita, mutta uteliaisuuteni vie voiton. Eivät kai he ole muuttamassa pois täältä? Panikoidun vielä enemmän, kun hän toistaa osoitteen, joka ei todellakaan ole tässä kaupungissa, vaan yli sadan kilometrin päässä täältä.
Hiivin hiljaa käytävää pitkin Gabrielin huoneeseen, yrittäen unohtaa hänen isänsä suunnitelmat päästäni. Koputan ensin hänen makuuhuoneensa oveen, aukaisten sen sitten hitaasti.
"Nico?" Gabriel kysyy yllättyneenä ja nousee istumaan sängyllään. Kävelen hänen luokseen ja istahdan hänen viereensä, antaen suukon hänen poskelleen.
"Hei, en kai mä häiritse?" varmistan ja ojennan suklaalevyn Gabrielin lempparia. Hän punastuu ja ottaa sen käteensä: "Ei sun tarvi aina ostaa mulle jotain, mutta kiitos"
"Ei tarvitsekaan, mä vaan haluan", hymyilen, "Ja munhan syy se oli, että me ei voitu nähdä"
"Sulla oli hyvä syy", Gabriel hymyilee ja kallistaa sitten päätään, kysyen: "Saanko mä avata tän?"
"Ei sun tarvi kysyä mitään lupaa, syö vaan", naurahdan ja otan sitten kenkäni pois jalasta, jotta voin mennä sängylle kunnolla hänen viereensä. Hän napsauttaa innoissaan palasen suklaata, vieden sen sitten suuhunsa. Jostain syystä hän vaikuttaa hieman oudolta, sillä hänen hymynsä on jotenkin väkinäinen.
"Kaikki hyvin?" kysyn huolissani, nostaen hänet syliini, asettaen hänen jalkansa selkäni taakse. Jokohan hän tietää heidän muutosta ja on siksi näin outo, mietin itsekseni.
"Mm..." hän mumisee katsoen alaspäin, halkaisten taas uuden palasen. Nappaan sen itselleni, kohdaten sen takia hänen mutruisen ilmeensä, mutta ohitan sen tylysti.
"Eikun oikeasti? Joku hätänä?" kysyn uudestaan, jolloin hän nyökkää läppäriinsä, jossa on joku sivu auki. Kurotan ja nostan sen toisella kädelläni lähemmäs, lukien huokaisten pari ensimmäistä kommenttia.
"Mähän sanoin jo ennenkin, sun ei pidä välittää näistä ollenkaan", sanon vakavasti, sulkien koko typerän juoru-uutisen, "Ne on vaan jotain raukkoja ihmisparkoja, joilla ei ole oikeaa elämää ja niiden itsetunto on niin alhainen, että niiden pitää työntää toisia ihmisiä alemmas ollakseen itse parempi"
"M-mutta ne oli ihan totta..." hän sanoo hiljaa, "En mä ikinä pysty enää kävelemään, tai seisomaan sun vierellä missään"
"Sillä ei ole mitään merkitystä, Gabriel", huokaan ja nostan hänen päänsä ylemmäs asettaen käteni hänen päänsä sivuille, "Mua ei kiinnosta, pystytkö sä kävelemään vai et, ja kaikki muutkin sun arvet vain kertoo oman tarinan"
"Tämä tässä", nostan hänen paitaansa, osoittaen hänen onnettomuuden jälkeisen leikkauksen arpea, "kertoo sen, kuinka sä olit vahva ja selvisit siitä onnettomuudesta, vaikka kaikki lääkärit luulivat, ettet sä ikinä vois selvitä elossa siitä kunnosta, missä sä sillon olit"
Lasken paidan helman takaisin alas ja halaan häntä itseäni vasten, kun hän purskahtaa itkuun. Hyssytän häntä, luvaten, että kaikki on hyvin ja tulee olemaan vielä paremmin.
"M-mun pi-pitää kertoa jot-jotain", hän nyyhkyttää ja nostaa märät kasvonsa kaulaltani. Arvaan, että hän aikoo kertoa siitä, että heidän pitää muuttaa, mutta hän alkaakin kertoa jotain aivan muuta.
"S-silloin kun te jä-jäitte sinne mökille v-vielä" Gabriel kertoo, "Niin silloin il-illalla mä meinasin t-tehdä jot-jotain..."
"Gabriel, älä vaan sano, että sä-" pyydän kauhistuneena, mutta hänen ilmeensä paljastaa jo lopun tarinasta.
"Mä olin niin v-väsynyt it-itseeni..." hän itkee, tarraten heiveröisillä käsillään paidastani, laskien poskensa rintakehälleni, "Miksen m-mä vaan voi olla tav-tavallinen?"
Puristan häntä tiukasti itseeni, järkyttyneenä siitä, että olin niin lähellä menettää hänet. En voisi elää ilman tätä enkeliä sylissäni ja tekisin kaiken- ihan kaiken- että hän ei katoaisi siitä mihinkään koskaan. Pelkkä ajatus siitä, menehtyneestä Gabrielista, sai omatkin kyyneleeni purkautumaan hiljalleen.
"Ei sun tarvitsekaan olla", kerron, "Mutta sun täytyy oppia hyväksymään se itse, että sussa ei ole mitään vikaa"
Hän ei sano mitään, nyökkää vain pienesti, kietoen kätensä ympärilleni. Muutaman minuutin ajan vain kokoamme kumpikin itseämme ja pyyhkäisen parit kyyneleet, mitkä jo ehtivät poskilleni. En vain voisi päästää hänestä irti, vaikka toisaalta tiedänkin, että hänen pitäisi ensin oppia olemaan yksin onnellinen, ennen kuin hän voisi olla onnellinen jonkun toisen kanssa.
"E-ethän sä jä-jätä mua?" hänen hiljainen kysymyksensä kuuluu hetken kuluttua, jättäen jälkeensä kysymyksen, mihin en tiedä itsekään vastausta.
