I Need Your Hand

Kolmekymmentäviisi- Vammainen

Laitan katsomani Tie-elokuvan (The Road) pauselle, kun kuulen etäisesti jonkun koputtavan oveeni.

"Tule vaan", huudan ja pian ovi aukeaa, paljastaen takaa äidin ja isän, jotka astelevat huoneeseeni hiljaisina.

"Mitä? Ei kai joku kuollut?" naurahdan puoleksi vitsillä heille, mihin he pudistelevat päätään.

"Ei... Gabriel, minä ja sinun äitisi olemme päättäneet, että..." isä aloittaa hitaasti, "Että me erotaan, tai ainakin pidetään taukoa joksikin aikaa"

"Ai", henkäisen, tietämättömänä siitä, mitä minun pitäisi sanoa. Äiti katsoo minua hetken, kunnes nyökkää ilmeettömänä ja ilmoittaa: "Minä lähden ystäväni luokse siksi ajaksi"

"Okei", vastasin hiljaa, ei sillä, että tämä mitenkään vaikuttaisi minuun, koska emmehän edes olleet jutelleet paljoa sen jälkeen, kun tulin sairaalasta takaisin kotiin.

"No, soita sitten, jos tulee asiaa", hän hymyili hieman väkinäisesti, kävellen sitten vierelleni sängylle, yllättäen minut sekä isän.

"Näkemiin sitten, pieni-G", äiti hyvästelee ja antaa suukon otsalleni, jonka jälkeen häipyy huoneestani. Jään vain tuijottamaan hänen peräänsä jähmettyneenä. Pieni-G oli lempinimeni, jota äiti käytti paljon silloin, kun kaikki oli vielä hyvin.

"Krhm..." isä yskäisee ja hieroo silmiään väsyneen näköisenä.

"M-miten sä voit?" kysyn hiljaa, sammuttaen television kokonaan. Isä istahtaa huokaisten sänkyni laidalle, kohauttaen hartioitaan.

"Ei vaan pystynyt enää, vaikka minä äitiäsi vielä rakastan, ei tämä enää toiminut, kun hän alkoi syyttää ja loukata sinua. Ei kukaan saa satuttaa sinua, Gabriel, ei vaikka kuinka rakastaisinkin häntä", hän kertoo surullisen näköisenä, mikä on hieman outoa, koska isäni on yleensä aina positiivinen ja vitsaileva.

"Mä oon pahoillani", sanon ja siirrän itseni hänen viereensä, nojaten hänen olkapäähänsä. Hän kiertää kätensä ympärilleni ja toteaa: "Kyllä tämä tästä vielä paranee"

"Mm..." hymyilen pienesti ja nappaan sitten yöpöydältäni kupin, jossa on suklaapaloja Netflix-sessiotani varten, ojentaen sen hänelle, "Suklaata?"

Isä naurahtaa ja ottaa sitten suklaapalasen, puristaen minut sitten tiukemmin kainaloonsa.

"Nyt meitä on vain kaksi miestä täällä, mutta kyllä me pärjätään, eikö niin?" hän hymyilee, yrittäen olla iloisen näköinen. Nyökkään innoissani ja vakuutan: "Joo"

"Ja jos se Nicokin lasketaan, niin eiköhän me kolme pärjätä", isä virnistää, josta tiedän hänen voivan jo hieman paremmin. Samassa puhelimeni värisee, jolloin kurotan puhelimeni ja avaan lukituksen.

Nico 🍆

Menikö siellä fysioterapiassa hyvin? :)

"Mikä tuo hymiökin on?" isä naurahtaa ja piilotan puhelimeni äkkiä selkäni taakse.

"Mikä? Munakoisoko?" kysyn hämilläni.

"Niin, mutta... Tai ei sittenkään mitään, sinä et varmaan tajunnut", isä naurahtaa huvittuneena ja nousee seisomaan.

"Tajunnut mitä? Kerro!" käsken häntä, jolloin hän kysyy: "Miksi sinulla on tuo hymiö Nicon nimessä?"

"Nico sanoi, että munakoisot on kamalinta ikinä, siksi", selitän, jolloin isä virnistää: "Aivan"

"Mitä? Mikä muukaan?" kysyn.

"Tuo hymiö saattaa muistuttaa jotain muutakin, mutta sen voit selvittää ihan itse", hän ilmoittaa, jonka jälkeen lähtee pois. Katson häntä ja puhelintani hämmentyneenä, kirjoittaen sitten Nicolle vastauksen.

Joo. Isä sanoi, että tämä 🍆 muistuttaa jotain, mitä? En tajua

Ei ehdi kulua minuuttiakaan, kun hän jo vastaa, jolloin nappaan puhelimeni takaisin innoissani.

Höpsö, se muistuttaa penistä ;) Mut se ei silti ole yhtä iso kuin mun niin kuin tiedätkin😏

Oh

----------------------------------------------------------------------------------------

Heilautan kättäni isälle, joka vilkuttaa minulle ikkunasta mennessään töihin. Olen koko aamun lukenut muutamia koulujuttuja, joita tarvitsisin, ennen kuin pääsisin sisään haluamaani kouluun. Olen kuitenkin jo 19-vuotias, enkä halua viettää elämääni vain sängyssä maaten.

Muutaman sivun jälkeen luovutan ja käynnistän läppärini, joka on houkutellut minua koko tämän ajan. Nicokin on töissä, niin kuin lähes aina nykyään, joka on myös syy siihen, miksi emme ole nähneet toisiamme viikkoon. Hänellä on aina jotain menoa, tai sitten minulla on joku terapia juuri silloin, kun hänellä olisi vapaata aikaa.

Aukaisen uutissivun, joka latautuu hetken, jonka jälkeen näytölleni ilmestyy satoja uutisotsikkoja. Selaan sivua alas päin, kunnes kohdalleni sattuu tuttu kuva. Se on kuva Nicosta jossain tilaisuudessa, jossa hänen isänsä palkittiin vuoden yrittäjänä. Hänellä on musta puku, joka vain saa hänet näyttämään komeammalta. Sen yläpuolella oleva otsikko ei tosin miellytä minua.

Suosittu yritysjohtajan poika löysi vihdoin rakkaan- Fanit raivoissaan

Sormeni klikkaa uutista ennen kuin ehdin estää sitä ja alan lukemaan artikkelia. Ensin kerrotaan siitä, kuinka Nico oli nähty useissa paikoissa tämän mysteerisen nuoren miehen kanssa, jonka jälkeen on lainauksia hänen Instagram-käyttäjän kommenteista.

"Mikä tuokin kehitysvammainen on? Todellakaan seurustele hänen kanssaan, sehän oli vain joku sen isän pakottama projekti!"

"Sekin Georgia olisi parempi ja soveltuvampi tuollaiselle tulevalle yritysjohtajalle, pitäähän puolison nyt osata kävellä punaista mattoa pitkin!

"Kaverini sattui yhtä aikaa ravintolaan heidän kanssaan, eikä tuo autisti edes osaa puhua kunnolla!"

Silmiäni alkaa kirvelemään, mutten vain voi lopettaa, kun kerran aloitin. Kommentti toisensa jälkeen piirtyy aivoihini, jättäen pysyvän jälkensä minuun, kuin joku tatuointi ihoon.

Nörtti, autisti, läski, vammainen, huora, kykenemätön, huono...