~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Katson työni tuloksia mielissäni, olen vihdoin saanut kaikki tavarat paikoilleen uudessa kodissani. Aloitin muuton varsinaisesti jo viime viikolla, mutta sain laitettua tätä vain vähän kerrallaan, sillä "työni" tuli aina väliin. Tänään olen menossa yhden pojan kanssa observatorioon vierailulle, sillä hän pitää avaruudesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Noah tietää avaruudesta paljon enemmän kuin minä, ja se oli välillä jopa huvittavaa, miten parempi 12- vuotias poika oli kuin minä.
Tämä oli itseasiassa viimeinen tämän projektin päivä, muiden valittujen unelmat olivat jo toteutettuja. Minulla oli ollut sekä Jakobin että Joelin unelmat, tietysti Noahin lisäksi.
Jakob halusi käydä ajamassa ralliautoa, mitä ei voitu toteuttaa ihan kunnolla, sillä hän on niin nuori, mutta hän pääsi erään kuuluisan ammattikuljettajan kyytiin ajelulle, joten Jakob oli erittäin innoissaan silti. Joelin kanssa kävimme viettämässä päivän vesipuistossa, mitä hän ei yleensä pystyisi tekemään, koska tuollaisissa paikoissa bakteerien ym. takia se olisi suuri riski hänen terveydelleen. Mukaan tulikin yksi sairaanhoitaja, joka seurasi vierestä, että emme tehneet mitään, missä riski olisi liian suuri.
Huomaan kellon olevan jo puoli seitsemän, joten nappaan tarvittavat tavarani ja lähden ajamaan kohti sairaalaa, jossa Noahin pitäisi olla jo valmiina odottamassa minua. Tiedän jo valmiiksi, että tämä tulisi olemaan sekä henkisesti että fyysisesti raskain päivä. Noahilla oli erittäin pitkälle kehittynyt syöpä, joten mukaan tuli eräs lääkäri, joka oli itsekin kiinnostunut astronomiasta, huolehtimaan hänen terveydestään. Noahilla ei todennäköisesti ollut elinaikaa enää paljon jäljellä, ehkä viikkoja, tai hyvässä tapauksessa jopa kuukausi, joten olin jo valmiiksi peloissani siitä, miten käyttäytyisin hänen kanssaan, tietäen, että tämä olisi hänen viimeisiään päiviään.
"Hei Noah!" huudahdan hänelle, kun saavun hänen sairaalahuoneeseensa. Hän näyttää hyvin kalpealta sängyllään, verisuonet näkyen hieman ohuen ihon läpi. Kivuistaan ja kunnostaan huolimatta hän kohottaa kättään hieman, suupielet kääntyen hymyyn.
"Hei", Noah sanoo, ääni hiljainen. Lääkäri, Hans, hymyilee hänelle hieman surumielisesti ja antaa vettä, kun hän alkaa yskimään.
"Lähdetäänkö sitten?" Hans kysyy ja nostaa hänet sängyltä pyörätuoliin, sillä Noah ei jaksa kävellä itse enää. Otan hänen tavaransa sillä aikaa, kun Noahin vanhemmat alkavat viemään häntä kohti taksia. Kävelemme Hansin kanssa heidän takanaan, keskustellen samalla yleisistä asioista, joita minun ja hänen pitää ottaa huomioon. Hän myös kertoo hieman Noahin sairaudesta, joka todettiin yllätyksekseni vasta muutama kuukausi sitten. On ihmeellistä, miten "terveen", pienen pojan elämä voi muuttua näin dramaattisesti näin äkkiä. Vielä muutama kuukausi sitten hän eli tavallista elämää, koulua ja kavereita, nyt hän makaa sairaalasängyssä kauheissa kivuissa, odottaen vain kuolemaansa. Tätä en toivoisi kenellekään.
Noah nauraa innoissaan, kun observatorion työntekijä antaa hänen kokeilla katsoa suurella kaukoputkella. Hän hymyilee ja selittää käheällä äänellä meille, mitä hän näkee putkesta.
"Otetaanko nyt tauko, niin saat levähtää?" hänen äitinsä kysyy, kun hän on katsonut putkesta jo ainakin kymmenen minuuttia. Noah näyttää surulliselta, vaaleat huulet mutrussa, mutta nyökkää kuitenkin. Menemme aulaan, jossa Noahille annetaan juomista, sekä lääkettä. Seinillä on kuvia observatorion edellisistä vierailijoista, sekä jotain lehtileikkeitä, astronomiaan liittyen tietenkin. Muun muassa James Gunnin kuva koristaa seinää. Jähmetyn paikalleni huomatessani kuvan, jossa kerrotaan nuorista tähtitieteiden harrastajista. Gabriel seisoo hymyileväisenä kuvassa, kuvatekstissä:
Gabriel Burke, 16-vuotias harrastaja palkittiin tilaisuudessa stipendillä, kilpailun voiton johdosta.
Gabriel näyttää onnelliselta, pitäen stipendiä toisessa kädessään, toisessa juliste, jossa esitellään Saturnusta. Artikkeli kertoo kilpailusta, jossa nuorten piti tehdä juliste jostain aurinkokuntamme planeetasta.
"Tiedätkö Gabrielin?" ääni herättää minut artikkelin lumoista ja käännyn ääntä kohti. Observatorion työntekijä, muistaakseni Olivia, tai joku sinne päin, katsoo minua hymyillen.
"Mm... Me ei kyllä olla tunnettu kovin kauaa", myönnän nyökäten. Olivia nyökkää innokkaasti, mutta sitten hänen ilmeensä muuttuu surullisempaan.
"Gabriel Burke oli innokas ja taitava poika, mutta sitten hänen onnettomuutensa tapahtui, eikä häntä ole näkynyt sen jälkeen", hän selittää surullisena, "Hänestä olisi tullut hyvä astronomi, surullista miten elämä saattaa muuttua. Ja voisihan hänestä edelleen tulla, mutta hänen isänsä kertoi, kun kyselin, että hänen muistinsa oli mennyt, sekä hän oli m- Anteeksi, minulla on vähän tapana puhua ohi suuni"
"Ei se mitään", nyökkään, kääntyen takaisin kuvaan päin. Jään kuitenkin miettimään, mitä hän oli sanomassa, mutta jätän asian sikseen, kävellen pian takaisin Noahin luokse jatkamaan kierrosta.
Noahin vanhemmat asettuvat hänen vierelleen, kun työntekijä ottaa heistä kuvia. Noah yrittää hymyillä, mutta voi huomata, miten hänen silmänsä ovat väsyneet, ja hän yrittää piilottaa irvistystään, kun kivut iskevät kovemmin. Hänen äitinsä silittää hänen päätään ymmärtäväisesti, ja näen hänen silmiensä kiiltelevän kyynelistä, joita hän yrittää pidätellä. Noah tutkii kaukoputkea, jonka hän sai lahjaksi observatoriolta. Se on täysin oikean näköinen, mutta sillä ei kuitenkaan näe niin tarkasti kuin oikealla kaukoputkella.
"Haluatko vielä käydä tuolla ylhäällä?" kysyn häneltä, osoittaen parvelle, jossa olevasta ikkunasta näkyy kauas avaruuteen. Noah nyökkää, ja kiipeämme parvelle kahdestaan, sillä se on niin pieni, että kerrallaan sopii vain muutama henkilö.
"Otat tästä kiinni, ja sitten pyörität tästä niin kauan, että näet kuun", opastan, lukien samalla ohjeita vierestäni. Hän ottaa heiveröisillä käsillään kiinni säätimestä, pyörittäen sitä samalla hitaasti, kun katselee putkesta. Hänen huulensa kaartuvat hymyyn, kun hän löytää kohteensa ja kääntää päänsä innoissaan minua kohti, "Se näkyy!"
"Wau", sanon itsekin, kun Noah näyttää minulle, miten putkesta voi katsoa. Hän selittää, miten iso kuu oikeasti on, ja millainen kuu on. Välillä häntä alkaa yskittämään, jolloin annan hänen hörpätä vesipullosta. Noah ei näytä välittävän siitä, että hän tietää kuolevansa pian, vaan keskittyy tähän hetkeen, välittämättä muusta. Katsoessani tätä poikaa, tunnen kyyneleet silmissäni, mikä on paljon, sillä en todellakaan itke usein. Hän katsoo iloisesti putkeen, ja hänen kalpea, väsynyt kehonsa jaksaa juuri ja juuri liikuttaa putkea. Noahin luut paistavat verisuonien mukana, vaalea, ohut iho niiden päällä.
Kun hän ei jaksa enää, autan hänet pois parvelta takaisin muiden luokse. Sen jälkeen lähdemme takaisin sairaalalle, sillä Noah on jo niin väsynyt, että hän tuskin jaksaa pitää silmiään auki. Sairaalalla hyvästelen hänet, jättäen hänet sitten sänkyynsä nukkumaan, äidin ja isän vierelle. Katson huoneen ulkopuolelta ikkunasta, kun he katsovat heikkoa poikaansa nukkumassa uusi kaukoputki kainalossaan. Hän näyttää rauhalliselta, kuin pieneltä enkeliltä, ilman mitään tietoa kärsimyksestä, mitä hän kokee. Otan vielä viimeisen vilkaisun Noahiin, ennen kuin vedän syvään henkeä ja palaan kotiini, tavalliseen elämääni.
Muutaman päivän kuluttua saan puhelun, Noah oli nukkunut pois edellisenä yönä.
