~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Heips kaikki! Toivottavasti tykkäätte tästä :) En muuten ole ennen näyttänyt teille, miltä Gabriel ja Nico näyttää mun mielessä, vaikka toki niiden "näyttelijät" on aina ollu Cast:issa. Joten tässä luvussa on siis ylhäällä Gabriel :)
Ja hei mulla on vielä pari päivää lomaa jäljellä, niin kommentoikaahan ja votetkaa ahkerasti, niin saatte lisää :)
-Jacqueline
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Napitin vielä viimeisen napin paidastani, minkä jälkeen käänsin itseni niin, että pystyin katsomaan itseäni peilistä.
"Hyvältä sä näytät", isän ääni kuuluu läheltäni, ja melkein pomppasin ylös tuolistani, mikäli se olisi ollut mahdollista.
"Iskä! Koputa siihen oveen, äläkä vaan tunkeudu yhtäkkiä!" huudahdan ja luon vihaisen katseen häneen, ennen kuin vilkaisen vielä peiliin. Hiukseni eivät tahtoneet totella tänään yhtään, huokaisen kääntyen poispäin peilistä.
"Ketä siellä siis on?" kysyn häneltä, kun menemme käytävää pitkin eteiseen, jossa äiti jo oli odottamassa meitä. Isä kohauttaa vain olkapäitään ja nyökkää äitiin päin, "Kysy häneltä"
"Nina ja Peter, sekä niiden poika", äiti vastaa, kun kysyn uudestaan kysymykseni eteisessä, "Ja hei, sehän on melkein sun ikäinen, teistähän voisi tulla hyviä kavereita!"
Katson lattiaa surullisena ja pudistan päätäni hiljaa. Kukaan ei ollut innostunut viettämään aikaa minun kanssani onnettomuuden jälkeen, sitä edeltävästä ajasta en muistanut oikein mitään. Ainoa, ketä ei minun pyörätuolini haitannut, oli eräs poika, jonka tapasin sairaalassa onnettomuuden jälkeen, mutta siitä ei sitten enempää...
"Kyllä sä vielä löydät jonkun", äiti sanoo hymyillen ja pörröttää hiuksiani. Työnnän hänen kätensä pois, mennen sitten isän perässä autolle.
"Voi, sinähän olet suloinen", Nina huudahtaa ja kumartaa antamaan märän suukon poskelleni. Säpsähdän kauemmas mokomasta naisesta pyyhkien vaivihkaa poskeani. Huomaan isän virneen kauempana, mutta se katoaa nopeasti, kun äiti luo tuiman katseen häneen. Sen jälkeen se on minä, joka virnistää.
"Rakas, annahan heille tilaa", Ninan aviomies, muistaakseni Peter, sanoo vaimolleen ja heilauttaa kättään, "Tulkaahan toki peremmälle sieltä ovenraosta!"
"Tim!" Nina huutaa ja pian kuuluu joku epämääräinen vastaus, josta en ottanut mitään selvää. Nina kurtistaa otsaansa lähtien sitten kiipeämään portaita ylöspäin punaiset korkokengät kopisten. Toivottavasti se poika ei olisi yhtä pirteä kuin äitinsä, toivon hiljaa sisäisesti.
"Ruoka ei ole vielä ihan valmista, niin voidaan odotella täällä olohuoneessa", Peter kertoo, ja lähdemme hänen perässään kohti sanottua huonetta. Matkalla hän selittää kaikkea mahdollista talosta ja sen sisustuksesta, mutta itse keskityn vain katsomaan tauluja, sekä kuvia. Yhdessä kuvassa on Ninan ja Peterin keskellä mustatukkainen poika, joka hymyilee iloisesti kameraan, todennäköisesti Tim.
