~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Ootko sä i-ihan varma?" Gabriel vilkaisee minua epävarmana, kun seisomme hissin edessä. Nyökkään ja painan hissin nappia.
"Nyt me päästään meidänkin kerrokseen ilman, että pitää mennä portaita", kerron, kun hissin ovet hiljalleen avautuivat. Gabriel näyttää edelleen siltä, kun haluaisi mahdollisimman kauas tästä hissistä, mutta nyökkää kumminkin, joten menemme kumpikin hissiin sisälle.
"Onkohan se tämä?" mietin, kun näin, että hissin nappuloissa ei lukenut mitään, vaan ne olivat vain valkoisia, lukuun ottamatta yhtä, jossa oli hälytyskellon merkki.
"No kokeillaan", hän toteaa ja työntää nappia, joka on ylimmäisenä. Hitaasti ovet sulkeutuvat ja hissi lähtee hieman epävarmasti ylöspäin.
"Tää on var-rmaan jostain kivikaudelta", Gabriel naurahtaa ja katselee ympärilleen innoissaan. Hissi on väriltään ruskea ja se tosissaan näyttää siltä, kuin se olisi tehty joskus todella kauan aikaa sitten. Pian pysähdymme, mutta ovet eivät auenneet.
"N-nyt me jäädään tän-ne!" hän huudahtaa kauhuissaan ja puristaa käsiään nyrkkiin rystyset valkoisina.
"Eikä jäädä", vakuutan ja yritän etsiä jotain nappia tai vipua, josta oven saisi avattua. Huomaan hänen näyttävän entistä pelokkaammalta, joten yritin piristää häntä jotenkin.
"Ja jos me jäädään, niin mä voin sitten olla se hurmaava prinssi, joka tulee pelastamaan prinsessansa", vitsailen, mutta harmikseni hän ei edes hymyile. Pusken ovea auki, mutta mitään ei tapahdu. Minulla ei oikeasti ole hajuakaan, miten pääsemme pois.
"Kokeile tuota", kuulen Gabrielin hiljaisen äänen ja käännyn, jotta näkisin mitä hän tarkoittaa. Hän nyökkää pyörätuoliaan, jossa on kiinni pieni työkalu. Irrotan sen ja työnnän työkalun oven ja hissin seinämän väliin.
"Mähän sanoin, ei me tänne jäädä!" sanon riemuissani, kun ovi naksahtaen aukeaa, paljastaen melko pienen huoneen. Työnnän Gabrielin pois hissistä ja suljen oven uudestaan. Sitten laitan työkalun takaisin pyörätuoliin kiinni.
"Missä m-me ollaan?" hän hämmästelee ja tulee perässäni, kun lähden kävelemään huoneen ovea kohti. Avattuani oven huomaan tutun makuuhuoneen.
"Tää huone on ainakin mun huone", kerron ja päästän hänet ensin sisään, sulkien sitten oven perässämme. Huoneessa on edelleen matkalaukkuni levälleen, sillä en kerennyt purkaa niitä ennen aamupalaa. Nostelen ne hänen tieltään, jotta hän pääsee sänkyni luokse, sillä se on lähes ainoa paikka, missä täällä voi istua kunnolla.
"Haluatko sä tähän sängylle?" kysyn häneltä ja autan hänet sängylleni hänen nyökättyään. Istahdan itsekin hänen vierellensä ja katselen, kun hän tutkii huonettani katseellaan. Omat silmäni juuttuvat jostain tuntemattomasta syystä hänen huulilleen, kun hän nuolaisee hieman ylähuultaan.
"N-Nico?" kuulen etäisesti hänen äänen ja räpsäytän äkkiä silmiäni. Kiusaantuneena tajuan, että hän varmaan huomasi tuijotukseni, joka ei ollut mikään kovin salainen. Gabriel on hieman punastunut ja hän näprää sormiaan hermostuneena.
"M-mitä sä katoit?" hän kysyy hiljaa ja pörröttää kädellään vaaleita hiussuortuviaan.
"Sä näytät söpöltä, kun sä punastut", hymyilen hänelle, mihin hän punastuu vielä enemmän ja vetää paidanhihat yli sormienkin.
"E-enkä näyt-ä", Gabriel mumisee ja katsoo syliinsä alakuloisen näköisenä. Menen häntä lähemmäs ja nostan hellästi hänen kasvonsa omiani kohti. Käteni viipyilee hänen kasvoillaan ja silitän hellästi hänen pehmeää ihoaan.
"Näytät, sä olet niin kaunis", totean ja pahoittelen sitten: "Sori, jos sä et tykkää et sua sanotaan kauniiksi"
Gabriel katsoo minua suurilla vihreillä silmillään ja hymyilee sitten hieman, "Oikeasti?"
"Mm..." nyökkään, "Sulla on kauniit silmät, niin vihreät. Mä huomasin ne heti, kun sä tulit sinne hissiin, siksi mä jäin sua katsomaan"
"L-lopeta Nico!" hän nauraa ja peittää käsillään punaiset kasvonsa. Nauramme kumpikin, kun yritän saada hänen kätensä irti. Niin pieneksi hänellä on yllättävän hyvät käsivoimat, enkä meinaa saada niitä pois. Keksin hyvän keinon ja alan kutittamaan häntä, jolloin hän päästää kätensä irti yrittäessään lopettaa kutittamiseni. Gabriel nauraa ja pakenee selälleen, jonka seurauksesta laskeudun hänen päälleen, koska pidin hänestä kiinni.
Henkeni salpaantuu, kun jäämme tuijottamaan toisiamme silmiin. Tunnen haluavani suudella häntä, mitä säikähdän hieman. Gabrielhan on poika, miksi haluaisin yhtäkkiä suudella häntä? En muutenkaan ole sellainen, joka suutelee jokaista vastaantulevaa, enkä oikeastaan edes koskaan ole varsinaisesti kokenut haluavani jotain, tällä tavalla.
"Nico", hän kuiskaa, jolloin katseeni kohdistuu uudelleen hänen liikkuviin huuliinsa. Alan nojautua hitaasti Gabrielia kohti, katsoen samalla, miten hän reagoi. Hän sulkee silmänsä ja nojautuu itsekin minua kohti. Lähestyessämme toisiamme, huulemme ovat melkein toisissaan kiinni, ja silmäni sulkeutuvat automaattisesti. Valmistaudun suutelemaan häntä, mutta kova huuto säikäyttää meidät ja sävähdämme kauas toisistamme.
"Nico! Me tultiin takaisin!" tuttu ääni huutaa. Emme kerkeä vaihtaa asentoamme, kun jo ovi aukeaa ja sisään tunkeutuu Tim, jonka leuka tipahtaa melkein lattiaan huomatessaan meidät. Nopeasti nousen pois Gabrielin päältä ja istahdan hänen viereensä, kun taas hän vain jää jähmettyneenä paikoilleen.
Tim rykäisee kurkkuaan ja hieroo niskaansa kiusaantuneena, "Uhm... Keskeytinkö mä jotain?"
"E-et tietenkään", Gabriel ehtii sanoa, ennen kuin itse kerkeän. Katsomme kaikki hetki toisiamme, kunnes Tim kurtistaa otsaansa hetkeksi miettien jotain, mutta osoittaa sitten käytävälle, "No... Jos teillä ei ole mitään hyvää tekemistä, niin mä ja Anna ajateltiin katsoa joku leffa, niin voitte tulla"
Timin kadottua huoneestani, jään Gabrielin kanssa kahdestaan vaivaantuneena. Hetken päästä katson häntä, mutta hän katsoo vain muualle, eikä kohtaa katsettani ollenkaan.
"Gabriel?" kysyn ja siirryn hänen eteensä. Hän näyttää siltä, kuin haluaisi sanoa jotain muuta, mutta nielaisee sitten ja kysyy: "Mennäänkö me?"
"Okei, voidaan me mennä, jos sä haluat", totean nousten sängyltä. Autan hänet takaisin tuoliinsa ja lähdemme sitten olohuonetta kohti.
Katson tikittävää kelloa seinällä, joka näyttää jo kello kahta yöllä, mutten silti ole saanut unta. Olen pyörinyt sängyssäni jo monta tuntia turhautuneena. Aivoni ovat aivan sekaisin kaikesta miettimisestä, enkä saa rauhoitettuani ajatuksiani millään.
Puolen tunnin päästä luovutan ja nousen ylös sängystäni, hiipien sitten keittiöön hiljaa. Lasken hanasta vettä lasiin ja juon sen matkalla takaisin huoneeseeni. Pohdin, onkohan Gabriel jo nukkumassa, ja miltähän hän näyttää nukkuessaan. Houkutus kasvaa yhä suuremmaksi, kun muistan salaisen hissin huoneeni vieressä.
Toivon syvästi, että hissi ei herätä kaikkia, kun painan hissin nappulan menemään kohti alempaa kerrosta. Tällä kertaa hissi avaa ovensa hitaasti, mutta kuitenkin ilman suurempaa vaivaa. Hiivin mahdollisimman äänettömästi tuttua reittiä hänen huoneeseensa ja avaan sen oven raolleen.
