~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Huomenna on jouluaatto", totean hiljaa Gabrielin niskaa vasten. Makaamme meidän sängyllämme, odottaen, että jompikumpi nukahtaa. Kello on varmaan jo kaksi yöllä, sillä olemme jutelleet jo niin kauan. Siitä asiasta tosin, josta meidän olisi pitänyt puhua, emme ole puhuneet.
"Mhm..." Gabriel mumisee ja myöntää hiljaa: "Mä haluan käydä hautausmaalla sitten illalla"
"Okei", vastaan ja kysyn sitten epävarmana: "Onko siellä joku tärkeä henkilö?"
Mielessäni lyön päätäni seinään ja moitin itseäni: No kai siellä nyt joku tärkeä on, jos Gabriel siellä haluaa käydä!
"Nico", Gabriel aloittaa hiljaa ja kääntyy syleilyssäni, jotta katsoisimme toisiamme silmiin, "Se henkilö on Jedidiah"
"Jedidiah", toistan uudestaan ja varmistan: "Se Jed?"
Hän puree huultaan ja hänen silmänsä katselevat alaspäin, kädet näpräten paitani kaula-aukkoa.
"Gabriel?" kysyn huolestuneena ja nostan hänen leukaansa ylöspäin. Näen hänen silmänsä puristuvan kiinni pidättäessään kyyneleitä ja halaan häntä äkkiä tiukemmin itseeni.
"Voi Enkeli..." hyssytän ja vakuutan: "Ei sun ole pakko kertoa, jos et ole valmis"
Tunnen itseni huonoksi ja ilkeäksi ihmiseksi, kun tajuan, miten helpottunut olen saadessani tietää, että Jed on kuollut. Ei kukaan saisi tuntea iloa toisen kuolemasta, tai ehkä jonkun kauhean rikollisen, mutta ei jonkun exän tai kukalie tämä Jedidiah sitten olikaan Gabrielille.
"M-me tavattiin sa-sairaalassa mun o-onnettomuuden jälkeen", hän sanoi nyyhkyttäen, "Jedillä oli pitkälle keh-kehittynyt leukemia ja me tiedettiin jo alusta a-asti, että se kuolee pian"
En sano mitään, antaen hänen kertoa asiat omalla tahdillaan.
"Mut-mutta silti, mä r-rakastin sitä ja se mua, joten m-me", Gabriel niiskaisee välissä ja jatkaa: "Sitten se k-kuoli-"
Hän purskahtaa pahempaan itkuun ja silitän häntä, hyssyttäen: "Shh... Rauhassa vaan..."
Ei ole helppoa kuunnella häntä rakastamassa toista, varsinkaan koska hän on oma kunnon ensirakkauteni. Se kuitenkin näyttää olevan mennyttä, enkä jaksa ruveta ajattelemaan sitä liikaa.
"Mä olin p-pääsemässä seur-seuraavana päivänä kotiin, mutta..." hän itkee tuskissaan, kuin joku repisi hänen sydämensä kirjaimellisesti auki.
"Kauanko te olitte yhdessä?" kysyn ja pyyhin hänen märkiä kasvojaan.
"K-kaksi kuukautta", saan vastauksen pian, tuntien hänen kätensä tiukentavan otettaan minusta, kun hän pyytää, suorastaan rukoilee: "Älä jätä mua"
"Shh... Mä en ikinä enää jätä sua", lupaan ja toistan tätä, kunnes hänen hengityksensä tasaantuu ja hän nukahtaa rauhaisaan uneen.
"Saanko mä jäädä vielä hetkeksi?" kysyn Gabrielilta, kun hän on lähdössä Jedidiahin haudalta. Hän katsahtaa minua hämillään, mutta nyökkää sitten: "Mä menen autolle jo"
Hänen lähdettyään seison hetken hiljaa haudan edessä, jota koristaa valkoiset kukat ja kynttilöitä. Hautakivessä lukee kaunolla Jedidiah Cris Hamilton, sekä hänen syntymä- ja kuolinajat ja kaunis runonpätkä.
"Hei Jedidiah", sanon hieman epävarmasti, tuntien oloni oudoksi puhuessani jonkun haudalle, "Mä olen Nico"
Vain tuuli humisee, jättäen minut ilman vastausta.
"Sä olit varmasti ihana ihminen, ainakin mitä Gabriel on sinusta kertonut", hymyilen yksikseni, "Sä huolehdit Gabrielista ja mä olen siitä kiitollinen, että sun takia Gabriel on edelleen elossa ja mun luonani"
"Toivottavasti me nähdään vielä joskus", sanon lopuksi, mutta lisään naurahtaen: "Kunhan sä et vie Gabrielia"
"Hyvästi sitten, Jedidiah, ja nuku rauhassa", kuiskaan ja lasken oman kukkani Gabrielin kukan viereen. Hiljaisena kävelen muutaman rivin eteenpäin, pidättäen kyyneleitäni. Tuntuu, että kaikki hyvät ihmiset lähtevät aivan liian ajoissa.
"Hei pikkuinen", hymyilen tutulle haudalle ja naurahdan hiljaa: "Mä lupasin tulla kertomaan, kunhan mä rakastan jotain enemmän kuin mun autoa, niin täällä mä nyt olen"
"Sä tykkäisit Gabrielista niin paljon, koska sekin tykkää avaruudesta ja planeetoista ja mitä siellä nyt sitten onkaan", kerron ja silitän sormillani kylmän kiven kohtaa, jossa lukee Noahin nimi, "Mutta te näette sitten joskus vielä, toivottavasti"
"Hyvästi ja näkemiin joskus, Noah", sanon hiljaa ja suoristun seisomaan, lähtien kohti autoani, jossa Gabriel jo odottaa minua.
Varmistan vielä kaikki lahjat läpi ja laskeskelen, onko kaikki lahjat varmasti autossa. Gabriel säätää jotain levyä radioon, sillä kuulemma hän saa siitä paremman joulufiiliksen.
"No nyt on kaikki mukana", huokaan ja laitan takapenkin oven kiinni, istahtaen sitten omalle paikalleni ratin taakse. Gabriel nyökkää ja vääntää volyymin isommalle, joululaulujen täyttäessä automme, kun lähdemme ajamaan kohti hänen isänsä taloaan, jossa aiomme viettää jouluaaton. Huomenna olemme menossa sitten minun isäni ja tietysti Ethanin luokse.
Kiidämme lumisten maisemien ohi, kilometrien lisääntyessä mittarissani koko ajan.
"Mä en kestä enää!" Gabriel huokaa tuskastuneena katsoessaan puhelimestaan jotain, jolloin naurahdan hänelle: "Mitä siellä nyt niin kamalaa on?"
"Mun iskä on tyhmä niin kuin aina..." hän vain mutisee posket punaisina, mikä saa minut vain yhä kiinnostuneemmaksi tästä.
"Kerro!" pyydän ja alennan musiikin hiljaisemmalle. Gabriel on hetken hiljaa ja kertoo sitten hänen isänsä viestin hiljaa: "Minä laitoin teille pedin yhteen vierashuoneeseen"
"Ja?" virnistin, tietäen, että siinä oli jotain enemmänkin.
"Se kysyi, että pitääkö sen- En kerro enää!" hän huudahtaa ja sulkee äkkiä näytön, kun yritän kurkkia sitä. Nauran ja kysyn, voisiko hän edes kertoa, mihin se liittyi.
"En", Gabriel mumisee, mutta muuttaa sitten mielensä ja lisää: "Seksiin"
Painan yhtäkkiä jarrua vähän liian kovaa ja auto töksähtää epämukavasti, jolloin äkkiä kerään itseni kokoon ja yskäisen vaivaantuneena: "Sun isä laittoi sulle viestin seksistä?"
"Niin, tai oota, mä luen koko viestin", hän luovuttaa ja aukaisee puhelimensa, "Pitääkö varata enemmänkin lakanoita ja kenties jotain kumista"
"Mä en kyllä tajunnut tuota kumista..." Gabriel mutisee itsekseen ja vilkaisee sitten minua: "Ei me nyt mitään kumiankkaa tarvita"
"Enkeli", aloitan virnistellen, "Se varmaan tarkoitti kortsuja"
Tällä kertaa se on Gabriel, joka järkyttyy, mutta onneksi hän ei aja. Hetken ajan hän vain tuijottaa ikkunasta ulos punaisena ja toteaa sitten suoraan: "Ei tarvi, sulla on"
"Oho, sähän olet tutkinut", virnistän tahalleen, kiusaten häntä ihan vain saadakseni viihdytystä itselleni.
"En ole!" Gabriel huudahtaa puolustellen itseään, "Sä tiedät jo, silloin kun Ethan löysi ne!"
