~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Numerot toisensa jälkeen kohtaavat katseeni, paperit toisensa jälkeen siirtyvät sivuun. En ole kuullut mitään Gabrielista viikkoon, ja hetki hetkeltä olen yhtä ärtyneempi. Georgia lähti jo pakoon omaan huoneeseensa vihanpurkauksiani, enkä kyllä yhtään ihmettele.
"Nico", isäni matala ääni kuuluu ovensuusta, jolloin säpsähdän ja nostan katseeni miljoonista numeroista, joista olen yrittänyt saada jotain selkoa aikaiseksi.
"Niin?" sanon kysyvästi, ellei hänellä ole mitään järkevää asiaa, hän voi painua jonnekin muualle kertomaan sen. Isä ei vastaa mitään, kävelee vain pöytäni eteen ja istahtaa siinä olevalle tuolille.
"Sinä tiedät kyllä, miksi minä tulin tänne", hän toteaa vakavana, täysi vastakohta hänen yleisestä mielialastaan. Kohautan hartioitani välinpitämättömänä, mikä raivostuttaa hänet.
"Nico, minä en hyväksy tällaista käytöstä keneltäkään työntekijältä, en edes sinulta, vaikka olet oma poikani. Täällä ei sellaista käytöstä suvaita", hän kertoo, "Sinä heittelet tavaroita ja tiuskit jokaiselle, pelästyttäen kaikki muutkin"
En sano mitään, pyörittelen vain kynääni kädessäni. En olisi tarvinnut vielä isääkin moittimaan minua, olin syyllistänyt itseäni jo aivan liikaa näiden päivien aikana. Eikä kukaan voi olla niin ilkeä toiselle kuin ihminen voi olla itselleen.
"Nico... Minä ymmärrän, että Gabrielin tila on vakava, mutta jos sinä tarvitset lomaa, niin tee sitten työt kotona, äläkä tule tänne raivoamaan", isä huokaisi, jolloin kurtistin otsaani. Miten hän muka tiesi erostamme jo nyt?
"Tila?" yksi sana erityisesti särähti korvissani. Hän kurtisti vuorostaan otsaansa ja vastasi: "Niin, se tila, missä se nyt ikinä onkaan siellä sairaalassa"
"Sairaalassa?" toistan kauhuissani ja pomppaan seisomaan. Ei kai Gabriel mennyt yrittämään jo toista kertaa itsemurhaa ja tällä kertaa jo lähes onnistunut? En kestäisi sitä mitenkään.
"Sinäkö et tiennyt?" isä on hämillään, "Ettekö te ole yhdessä?"
"Ei, enää..." sanon hiljaa, mutten istu alas.
"Miksei?" hän kysyy ja nousee itsekin seisomaan tuoliltaan.
"Gabrielilla on vähän ongelmia..." aloitan, miettien, olisiko oikein kertoa kaikkea isälleni.
"Minkälaisia?" hän nostaa toista kulmaansa. Nappaan takkini naulakosta ja puen sen päälleni, ottaen samalla myös lompakkoni ja puhelimeni pöydän laatikosta.
"Itsetunto-ongelmia ainakin, enkä mä auta siinä yhtään. Mun julkisuus on tuonut sillekin julkisuutta, eikä tarvitse kauaa arvailla, osaako Gabriel poimia sieltä vain ne positiiviset", selitän, "Mun pitää mennä nyt sinne sairaalaan"
"Nico, odota", isä sanoo juuri, kun olen päässyt ovestani ulos. Pysähdyn paikalleni, mutten käänny.
"Jos sinä rakastat oikeasti Gabrielia, sitten otat ohjat käsiisi ja autat häntä pääsemään niistä yli. Ei ongelmia kohdatessa juosta pakoon, vaan ne ongelmat ratkaistaan", hän sanoo ja taputtaa selkääni, ennen kuin jatkaa matkaansa omaan toimistoonsa. Jään katsomaan hetkeksi hänen peräänsä mietteissäni, lähtien sitten sairaalalle.
Painan hissiin tullessani teho-osaston kerroksen nappia, yrittäen etsiä Gabrielia ensin sieltä. Yritin kyllä soittaa hänen isälleen Jamesille, mutta hän ei vastannut. Tunnen oloni niin huonoksi, enkä voi uskoa, mitä menin tekemään. Mieleni palaa aina kuvaan Gabrielista, joka itkee ja huutaa perääni, mutta kävelen vain pois, huomioimatta hänen pyyntöjään. Hän näytti niin surun murtamalta, enkä tajua, miten vain pystyin lähtemään.
Minun olisi pitänyt jäädä ja antaa hänelle tukeani. Nythän hän varmaan ajattelee, että jätin hänet siksi, että hän yritti satuttaa itseään. Tai niinhän osittain teinkin... Mutta vain, koska luulin sen olevan vain hänen parhaakseen.
Hissi saapuu oikeaan kerrokseen ja lähden heti osastoon etsimään jotain hoitajaa tai lääkäriä. Kaikki huoneiden ikkunoiden sälekaihtimet ovat kiinni, joten en voi vilkuilla niihinkään. Huomaan juuri yhden hoitajan tulevan viimeisestä huoneesta, lähtien kävelemään minua kohti.
"Hei", tervehdin ja hänen tervehdittyään myös minua, kysyn: "Olisiko teillä tietoa, missä Gabriel Burke on?"
Hoitaja katsoo minua hetken miettien jotain, kunnes toteaa: "Minun täytyy käydä tarkistamassa, onko hän täällä"
Lähden hänen peräänsä kohti ilmeisesti hoitajien toimistoa, jonka ovella hän vielä pysähtyy ja kysyy nimeäni.
"Nico Gallagher", kerron ja hän nyökkää, lähtien sitten huoneeseen. Odotan pari minuuttia, jonka jälkeen hän tulee takaisin, kasvot ilmeettöminä.
"Minulla ei valitettavasti ole lupaa kertoa teille mitään potilaistani, sillä sinua ei ole merkitty omaiseksi", hän ilmoittaa, saaden minut hämmästyneeksi.
"Mitä? Mähän olen Gabrielin-" lopetan kesken tajutessani, että enhän ole enää mitään hänelle. En yhtään mitään. Joku ex lähinnä, eivätkä nekään kovin suurta suosiota yleensä saa missään.
"Jos tunnette hänet oikeasti, niin toki voitte kysyä joltain hänen omaiseltaan", hoitaja sanoo ja sulkee sitten oven nenäni edestä.
"Mitä helvettiä?" kiroan hiljaa ja nojaan viereiseen seinään. Mitä hittoa minä nyt teen? James ei nähtävästikään halua vastata puheluihini, eikä Gabriel tietenkään voi vastata omaansa, jos hän on jossain tajuttomana.
"Sinun täytyy lähteä nyt", kuulen pian samaisen hoitajan sanovan. Nyökkään ja lähden kävelemään osastolta vievää ovea kohti. Jähmetyn kuitenkin paikalleni, kun ovesta tulee samaan aikaan joku muu. Eikä tietenkään kukaan muu kuin James Burke. Hän ei ensin huomaa minua, mutta kun hän nostaa katseensa kahvikupistaan, hänen ilmeensä vaihtuu vihaiseen surullisesta.
"Sinulla ei ole mitään asiaa tänne", James sanoo ankarasti ja kun yritän avata suuni, hän jatkaa vihaisena: "Sinulla oli aikaa miettiä varoitustani, mutta lupauduit huolehtia pojastani, vain rikkoakseen sen heti ensimmäisen ongelman ilmestyessä. Häivy täältä, äläkä enää ikinä tule lähellekään meitä!"
Yritän vielä puolustella tekoani, mutta näen vartijoiden jo tulevan luoksemme, joten joudun luovuttamaan ja lähtemään äkkiä hissiin.
"Tämä on vastaaja, voit jättää viestin äänimerkin jälkeen", sama raivostuttava naisääni kertoo ja painan punaista luuria turhautuneena. On kulunut kaksi päivää siitä, kun James hääti minut ulos sairaalasta, enkä pystyisi olemaan enää hetkeäkään tietämättömänä. Minulla ei ole hajuakaan, onko Gabriel elävien kirjoissa edelleen, vai-
Vaihdan taas ajatuksieni suuntaa, yrittäen ajatella jotain positiivista, mutten vain voi. Haluan nähdä Gabrielia, koskettaa häntä, halata häntä, ihan vain vaikka nähdä pieneltä vilaukselta, että hän on varmasti kunnossa.
Haluan Gabrielini takaisin, eikä kukaan voi sitä enää estää. James yritti, mutta nyt se loppuu. Nyt aion saada hänet takaisin itselleni, eikä hän voi muuta kuin hyväksyä sen.
Ensin tosin minun pitäisi tehdä yksi asia, mikä ei ole helppoa. Saada jokin isän henkivartijoista murtautumaan sairaalan tietokantaan ja selvittää, missä Gabriel on. Tämä tietenkin on lähes mahdotonta, sillä hehän ovat lainkuuliaisia, mutta ehkä joku voisi ymmärtää tilanteeni ja auttaa edes vähän.
