~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Kävelen osittain jo helpottuneena pois lääkärin luota Gabrielin isän kanssa. Onneksi Gabrielilla oli tullut vain jokin komplikaatio, eikä mitään kummempaa, mitä ei pystyttäisi hoitamaan.
"Haluatteko nähdä Gabrielin, se varmaan onkin jo hereillä?" hoitaja kysyy ja osoittaa sitten käytävän suuntaan, "Huone 202, tuolla perällä. Muistattehan varmaankin, että Gabrielilla voi esiintyä pahaa oloa jonkin aikaa heräämisen jälkeen hänen nukutuksensa takia"
En ihan ymmärrä, mitä hän tarkoitti tuolla, mutta päätän kysyä siitä vasta myöhemmin, sillä hänen isänsä jo kiitteli hoitajaa ja lähti kohti Gabrielin huonetta.
"Sä varmaan haluat mennä ensin", sanon kohteliaasti huoneen ovella, mutta yllätyksekseni hän pudistaa päätään hymyillen, "Gabriel varmaan haluaa ennemmin sinut sinne kuin vanhan isänsä"
"Älä nyt, Gabrielillahan on sut sen taustakuvanakin", naurahdan ja hän naurahtaa myöskin, kertoen sitten: "Gabrielilla ei varmaan ole kuvaa sinusta, muuten sinä olisit jokaisessa mahdollisessa paikassa"
Pudistan päätäni hymyillen ja lopulta myönnyn menemään huoneeseen ensimmäisenä. Hänen isänsä aikoi vielä soittaa vaimolleen, jos hän suostuisi tulemaan ja pyytämään anteeksi Gabrielilta. ---------------------------------------------------------------------------------------
Astelen lähemmäs sairaalapetiä, jossa Gabriel on nukkumassa. Hänen silmänsä ovat kiinni ja hänen vieressään oleva laite piipittää tasaiseen tahtiin.
Istahdan tuolille, joka on jätetty pedin viereen, ja vain katselen häntä hetken aikaa. Gabriel on jotenkin niin enkelimäinen, nimensä mukaisesti. Sellaisen kultakutrisen näköinen, joita oli jossain kiiltokuvissa lapsena. Varovasti liikutan käteni hänen poskelleen, siirtäen muutaman suortuvan pois hänen kasvoiltaan. Rauhallisen hetkemme rikkoo puhelimeni, joka alkaa soida taskussani.
"Hei iskä", vastaan puhelimeen nopeasti, ennen kuin se ehtisi herättää Gabrielin.
"Mä kuulin Timin vanhemmilta, että te olitte lähtenyt jonnekin sairaalaan?" hän sanoo kysyvästi, jolloin muistan, että isähän ei tiedä lähes mitään Gabrielista.
"Mm... Gabriel, siis se poika, joka antoi ne avaimet takaisin, joutui sairaalaan", kerron hiljaa ja nousen penkiltä kävellen kauemmaksi hänestä.
"Ja sinä sitten ryntäsit sinne pää kolmantena jalkana?" isä naurahtaa, "Taitaakin olla melkoisen tärkeä tämä Gabriel kun niin äkkiä piti lähteä"
Pyöräytän hänelle silmiäni, vaikkei hän edes näe sitä, ja selitän: "Mä luulin, että Gabriel oli kuolemassa tai jotain, se joutui johonkin onnettomuuteen muutamia kuukausia sitten, joten se olikin vain siihen liittyvä komplikaatio tai joku sellainen"
"Aivann... Saankos mä tulla katsomaan sitä Gabrielia? Kai te sentään jossain hyvässä sairaalassa olette?" hän kysyy ja huokaisen, "Miks sun pitäis tänne tulla? Ja eiköhän tämä ihan hyvä ole"
