~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Katson hymyillen Gabrielia, joka tekee jotain puhelimellaan. Tim lähti kotiinsa, tai paremminkin Annan luokse, muutama minuutti sitten. Gabrielin ilmeiden katsominen on yllättävän viihdyttävää, sillä hänen ilmeensä kertovat enemmän kuin hän oikeasti puhuu ääneen.
Kun hän näkee jotain, mitä hän ei ymmärrä, hän kurtistaa kulmakarvojaan ja otsaansa söpösti, ja kun hän sitten tajuaa sen, hänen silmänsä aukenevat hieman suuremmiksi ja hän hymyilee hetken. Sitten tajuan kuinka stalkkerilta vaikutan ja käännän pääni omaan läppäriini, jolla minun oli tarkoitus tehdä töitä. Jostain syystä päädyn kuitenkin muutaman rivin jälkeen takaisin vieressäni istuvaan poikaan.
"Gabriel?" kysyn, kun muistan, mitä minun piti kysyä häneltä. Gabriel kohottaa kasvonsa ja katsoo minua odottavasti.
"Sinähän kerroit siitä, että sä et muista siitä onnettomuuden aikaisemmasta ajasta", aloitan, ja hänen otsansa kurtistuu hieman, "Niin ethän sä voi silloin muistaa siitä onnettomuudesta mitään?"
Gabrielin ilme vaihtuu yllätyksekseni vihaiseen ja hän tuhahtaa: "En mä muista sitä", kääntyen sitten takaisin puhelimeensa.
"Mut..." nyt minä kurtistan otsaani, "Sähän näit siitä painajaista"
"En", Gabriel sanoo tiukasti. Mitä hän tarkoittaa? Hänhän ihan selvästi näki siitä unta ja hän itsekin myönsi aikaisemmin aamulla, että hän näkee juuri samanlaista painajaista usein.
"Gabriel..." sanon varovasti, "Se on ihan okei, jos sä et vielä ole päässyt siitä yli"
Hän mulkaisee minua vihaisesti ja huomaan hänen silmänsä vetistävän hieman.
"Mutta sun kannattaisi silti puhua siitä jonkun kanssa, enkä mä tarkoita välttämättä mitään terapeuttia tai sellaista, vaan vaikka joku tuttu, jonka kanssa sulla on turvallista puhua. Ja voisithan sä kokeilla jotain muutakin, vaikka kirjoittaa tai piirtää, sellainenhan voisi myös auttaa", kerron ja toivon, ettei hän käsitä tätä jotenkin väärin. Haluan vain auttaa häntä, niin kuin lupasinkin auttaa.
"En mä ole mikään hullu!" Gabriel huutaa ja tiputtaa puhelimensa kädestään. Hän alkaa taas vapista ja toistella samaa lausetta, että hän ei ole hullu eikä tarvitse terapeuttia.
"Et sä olekaan hullu, mä vaan haluan auttaa sua, koska mä tiedän, että sulla ei ole hyvä olla", sanon rauhallisesti ja yritän pitää hänestä hellästi kiinni, sillä kovasti pitäminen voisi vain pahentaa hänen oloaan.
"En sairas, en sairas!" Gabriel itkee ja huutaa, yrittäen etsiä katseellaan tuoliaan, "Kotiin, kotiin!"
Meinaan jo panikoida, mutta rauhoitan itseni hänen takiaan ja nousen ensin sohvalta, kyykistyen sitten hänen eteensä.
"Gabriel, sä et ole sairas", kerron, mutta kun hän jatkaa haluavansa kotiin, työnnän hänen tuolinsa lähemmäs ja autan hänet siihen.
"Sun pitää puhua mulle, mä en muuten tiedä, mitä sä haluat ja tarvitset, enkä mä silloin voi auttaa sua", selitän samalla, kun etsin hänen isänsä numeroa puhelimestani. Olen jopa vähän peloissaan, mitä hänen isänsä sanoo tähän, koska hän luotti minuun, mutta petin sen saamalla Gabrielin itkemään ja panikoimaan.
"Kotiin!" hän toistaa edelleen, eikä minulle jää muuta vaihtoehtoa kuin soittaa hänen isälleen. Etsin nopeasti hänen nimensä yhteystiedoistani ja painan sitä.
"Nico? Eikai Gabrielille ole käynyt mitään?" hän kysyy heti, kun vastaa puheluun.
"Mä en tiedä mitä tapahtui... Mä vaan kysyin sen painajaisesta ja se alkoi hokemaan, ettei se ole sairas ja haluaa kotiin", selitän ja työnnän Gabrielin ovelleni. Yritän laskea käteni hänen olkapäälleen, mutta hän suorastaan säpsähtää kosketustani. Eikai hän luule, että aion satuttaa häntä?
"Minä tulen ihan kohta!" hänen isänsä lupaa ja kuulen kohta auton oven pamahtavan kiinni, "Gabriel aloittaa sen saman aina, jos sen yrittää saada puhumaan jollekin mistään siitä onnettomuuteen liittyvästä"
"Okei", vastaan lyhyesti ja aukaisen ulko-oven, mennen sitten Gabrielin kanssa hissiin. Painan nopeasti alinta kerrosta, jolloin hissi lähtee liikkeelle. Onnekseni emme joutuneet odottamaan hissiä.
"Älä ainakaan pidä siitä kiinni kovasti, se vaan aiheuttaa sille pakenemistunteen", hänen isänsä neuvoo ja liikahdan heti kauemmas, enhän halua satuttaa Gabrielia yhtään enempää kuin jo satutin.
"Yritä vaikka pitää kädestä ja rauhoitella muuten, äläkä muistuta mitään siitä onnettomuudesta tai muustakaan", hän sanoo seuraavaksi ja kertoo sitten, että tulee kohta, mutta joutuu lopettamaan puhelun, koska lähtee nyt ajamaan.
Tungen puhelimeni takaisin taskuuni hieman helpottuneena, ainakaan vielä hän ei kuulostanut vihaiselta, vain huolestuneelta. Hissi pysähtyy ja vien hänet odottamaan isäänsä parkkipaikalle.
"Gab, kato mua", käsken rauhallisesti, mutta jämäkästi, pitäen samalla hänen käsistään kiinni, jotta hän ei voi raapia niillä itseään, sillä äsken hän piti niin kovasti kiinni kynsillään käsistään, että voisi aiheuttaa itselleen haavoja.
"Shhh... Sun isä tulee ihan kohta ja pääset sitten kotiin", hyssytän, kun hän alkaa rauhoittua hieman, eikä hän enää toistele samaa, "Sulle ei voi tapahtua mitään, kun mä olen tässä, mähän lupasin niin"
"Ko-kotiin", Gabriel sanoo sitten, purskahtaen taas itkuun. Varovasti halaan häntä, en kuitenkaan puristamalla, ja kerron, että kaikki on hyvin. Kohta näenkin hänen isänsä auton ajavan paikalle.
Huokaisten lysähdän takaisin sohvalleni ja mietin, miten nopeasti kaikki muuttui. Ensin kaikki meni niin hyvin, eikä Gabrielilla ollut mitään hätää. Minun olisi pitänyt tietää, että hän ei halua jutella painajaisestaan yhtään enempää. Minun olisi pitänyt tajuta jättää koko asia rauhaan ja vain nauttia hetkestä ilman muita huolia.
James, Gabrielin isä, kertoi kyllä, etten tietenkään pystynyt sitä tietämään etukäteen, mutta silti... Eikai kovin moni haluaisi vapaaehtoisesti jutella jostain traumaattisesta asiasta ihmisen kanssa, jota ei edes ole tuntenut kauaa.
Toivottavasti Gabriel vain pystyisi antamaan anteeksi mokani ja saisin uuden mahdollisuuden näyttää, että välitän siitä oikeasti, enkä halua vain listata kaikkia asioita, missä hänellä on vikoja ja yrittää parantaa hänet. Haluan vain tehdä hänet onnelliseksi ja toivon, että hänkin ymmärtäisi sen.
