~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Desinfiointiaineen haju ympäröi meitä, kun kävelemme sairaalan käytäviä pitkin kohti hissiä. Kadun jo nyt päätöstäni, sillä vaikka kuinka tiedän, että tämän tarkoitus on hyvä, en voi olla pelkäämättä, että tekisin tai sanoisin jotain tyhmää. Ehkä olisi pitänyt katsoa joku 10 asiaa mitä ei kannata sanoa vakavasti sairaalle- video.
"Eli ensin me mennään sinne kahvilaan?" varmistan Tinalta, joka on tullut mukaani, sillä isällä oli joku tärkeä tapaaminen ja hän lähti jo aikaisin aamulla lentokentälle.
"Se on kanttiini, mutta kyllä, sinne ensin, ja sitten jos haluat jutella joidenkin kanssa enemmän, voidaan mennä jonnekin rauhallisempaan paikkaan", hän vastaa ja painaa hissin nappia, jonka jälkeen hissi lähtee ylöspäin.
"Okei, mutta voitko sä niinku sanoa jotain niille ensin?" kysyn epävarmasti, en ole ennen tavannut tätä Tinaa, enkä tiedä yhtään millainen hän on. "Hei Nico, sun ei tarvitse pelätä niitä, ne on ihan normaaleja ja samanlaisia kuin sinä", Tina naurahtaa.
"Mm... Mutta entä jos mä sanon jotain tyhmää", mutisen. Hän laskee kätensä olkapäälleni ja hymyilee, "Etkä sano, ja jos sanot jotain vahingossa, niin et sinä siihen kuole, selität vain, ettet tarkoittanut sitä sillä tavalla".
Pian hissi pysähtyy ja ovet aukeavat. Kävelemme kanttiiniin ja huomaan muitakin siellä. Katseeni kiertää ympäri huonetta, jossa on muutamia potilaskaapuihin, tai miksi niitä ikinä kutsutaankaan, pukeutuneita ihmisiä sekä muutamia ihan tavallisissa vaatteissa olevia. Yksi pieni tyttö istuu pyörätuolissa ja selittää jotain innoissaan hoitajalle.
"Oletko valmis?" Tina hymyilee vierestäni. "En, mutta ei kai tässä muukaan auta", sanon. Yksi hoitajista tulee luoksemme ja alkaa selittämään lisää joistain potilaista, sekä jotain muuta infoa, josta puolet menee suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta saman tien ulos.
"No niin, jos tulee vielä jotain kysyttävää, niin kysykää toki", Alina, joka siis on se hoitaja, sanoo. "Selvä, eiköhän sitten aloiteta", Tina sanoo hymyillen. Menemme ensimmäisen pöydän luokse, jossa kaksi poikaa, ehkä noin kymmenvuotiaita, pelaavat jotain lautapeliä.
"Hei Jakob ja Joel, tässä on Tina ja Nico", Alina esittelee meidät, ja yritän näyttää mahdollisimman ystävälliseltä, tosin minulla ei ole hajuakaan, toimiiko se. Pojat kääntävät katseensa meihin. Huomaan kaikkien vain katsovan minua odottavan näköisenä, ja alan melkein panikoimaan, kunnes otan syvään henkeä ja sanon: "Hei pojat, saisinko mä pelata teidän kanssa?"
"Sun pitää kattoa ensin, meillä on kesken", toinen pojista sanoo, kun taas toinen, jolla on hieman oranssit hiukset, vilkuilee minua vain ihmeissään. "Okei, ei se mitään, mä voin odottaa", totean ja istun heidän pöytäänsä. Tina näyttää minulle peukkuja, ennen kuin katoaa Alinan kanssa seuraavaan pöytään.
"Kuka teistä on Joel ja kuka Jakob?" kysyn vielä varmistaakseni, etten mokaa heti ensimmäisen minuutin aikana. Oranssitukkainen poika katsoo toista poikaa edelleen hieman peloissaan. Toinen poika on ilmeisesti vähän rohkeampi ja vastaa heti: "Joel" Hetken kuluttua oranssitukkainen poikakin sanoo hiljaa: "Jakob". Hymyilen heille ja jatkan heidän pelin katsomista, ehkä tämä ei sittenkään ole niin paha.
***** Vilkutan kaikille vielä lähtiessäni ja pyörätuolissa ollut tyttö, jonka nimenkin sain selville, Ella, heiluttaa käsiään iloisesti minulle, ennen kuin katoan käytävälle. Olen väsynyt kaikesta juttelemisesta ja uuden tiedon kuulemisesta, mutta kaikesta huolimatta olen iloinen, että suostuin mukaan. Lähes kaikki lapset olivat mukavia ja heidän kanssaan pystyi juttelemaan jotain. Toki tämän jälkeen on ihan kiva olla oman ikäisten kavereiden kanssa, mutta ei tämä niin kamalaa ollut, kuin aluksi luulin.
"Nähdään", Tina vielä sanoo minulle ja vastaan hänelle: "Nähdään" sekä jatkan matkaani yksin hissiin, sillä hän aikoi vielä jäädä juttelemaan hoitajan kanssa enemmän tästä. Painan hissin vieressä olevaa nappia ja vilkaisen nopeasti kelloa, joka näyttää vartin yli kahta. Hetken kuluttua ovet aukeavat ja astun tyhjään hissiin. Ovet sulkeutuvat ja hissi lähtee alaspäin. Se kuitenkin pysähtyy jo seuraavassa kerroksessa ja siirryn jo valmiiksi nurkkaan, etten ole tulijoiden edessä.
"Mä en halua puhua siitä!" kuulen vihaisen äänen ja pian hissiin ilmestyy mies, sekä pyörätuoli, jossa istuu suurin piirtein minun ikäiseni poika. Jään katsomaan hänen vihreitä silmiään, jotka suorastaan säkenöivät vihaa. Hän huomaa minun tuijotuksen ja tuhahtaa: "Mikä sullakin on? Etkö ole ennen nähnyt pyörätuolissa olevaa ihmistä?"
Käännän nopeasti katseeni muualle ja pyytelen anteeksi: "Sori, ei ollut tarkoitus". "Ei se mitään, hänellä on vähän huono päivä", mies sanoo ja työntää tuolin viereeni. Hissin ovet sulkeutuvat ja jatkamme matkaa alaspäin.
"Mä olen pahoillani", sanon vielä pojalle katsoen suoraan hänen silmiinsä, jotta hän ymmärtäisi, etten oikeasti tarkoittanut mitään pahaa. Poika nyökkää ja kääntää katseensa hetken kuluttua syliinsä, jossa hän näprää sormiaan.
"Äiti odottaa meitä parkkipaikalla", mies sanoo vilkaistuaan puhelintaan, ja poika taas vain nyökkää. Yritän katsoa peilin kautta lisää häntä, mutta se on vähän vaikeaa, koska en halua jäädä uudestaan kiinni tuijottamisesta.
"Me vain halutaan sinulle parasta, ja puhuminen voisi auttaa", mies jatkaa puhumista. "Minä. En. Halua. Jutella. Kenellekään." poika sanoo jämäkästi ja antaa vihaisen katseen miehelle.
"Okei, mutta edes harkitse sitä, sinä voit vaikka kokeilla kerran ja me voidaan sitten lopettaa se", mies vielä pyytelee, kun ovet taas aukeavat. Annan heidän mennä ensin ulos, jonka jälkeen menen itse perässä. Ulkona kävelen autolleni ja katson vielä kerran tuota vaaleahiuksista poikaa, jota mies auttaa nyt heidän autoonsa sisälle, ennen kuin käynnistän auton ja lähden ajamaan kohti kotia.
Heii! Toivottavasti piditte tästä toisesta luvusta :) Näissä muutamissa ensimmäisissä ei tietenkään tapahdu mitään kovin jännittävää vielä, sillä en halua kirjoittaa tarinaa, missä ne suurin piirtein menevät naimisiin jo viidennessä luvussa ja kymmenennessä niillä on jo sata lasta. Hah, ehkä vähän liioittelin, mutta tajusitte ehkä kumminkin, miksi nää ekat saattaa vaikuttaa vähän tylsiltä ;)
