Sisältä Pimeä || Blind Channel

2. Millon alat ajatella muita kun itseäs?

⚠️TW⚠️
Itsetuhoisuus, väkivalta

Kello oli pian jo kolme, päätin lähteä kotiin. Päästyäni rappukäytävään, hiippailin ovelleni ja käänsin avainta mahdollisimman hitaasti ja hiljaa. Onnekseni huomasin, että talo oli täysin pimeä. He olisivat siis nukkumassa, huh. Suljin oven, hivutin kengät jalastani ja takin harteiltani. Talossa vallitsi täysi hiljaisuus, vain omat ääneni kaikuivat eteisessä. Hiivin omaan huoneeseeni ja suljin oven perässäni. Huokaisin helpotuksesta. Olin niin uupunut ja väsynyt, että päätin mennä suoraan nukkumaan.

Se jäikin pelkäksi ideaksi, sillä en saanut unta. Katselin kattooni ja mietin, mitäköhän Julia tekee nyt. Päätin laittaa hänelle viestiä ja kysyä, oliko hän hereillä. Lähetin viestin, ja Julian nimen alle ilmestyi välittömästi sana "paikalla". Se kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, eikä enää palannut. Hän kävi paikalla, muttei viitsinyt lukea parhaan ystävänsä viestiä. Totta puhuen olin jo pitkän aikaa miettinyt, merkitsinkö hänelle enää mitään. Kaipa tämän voi tulkita jonkinlaisena vastauksena. Silmäni alkoivat kostumaan kyyneleistä, kun ajattelin ystävääni. Mitä ihmettä meille tapahtui?

Maanantai aamu, klo 6.50

"Eve! Nouse nyt jumalauta ylös ennen ku tuun ite repimään sut sieltä!" Ja näin alkaa uusi ihana viikko Jonin sulosävelten säestämänä. Nousin ärsyyntyneenä ylös ja marssin vaatekaapilleni hakemaan puhtaita vaatteita. Yhtäkkiä ovi aukesi kovalla pamauksella. Näin Jonin seisomassa ovella, kukapa muukaan.

"Vitun pedari mä vaihdan vaatteita! Ulos!" Huusin paniikissa ja käskin miestä poistumaan. Ovelta kuului ärsyyntynyt huokaisu, ja ovi pamahti äänekkäästi kiinni. Vaihdoin reippaasti vaatteeni ja piilotin pöydälleni jääneen tupakka-askin näkyvistä. Kävelin vihaisena keittiöön, jossa miehen epämiellyttävä olemus lymysi. Ärsytti edes nähdä häntä.

"Et oo koskaan sattunu kuulee koputtamisesta?" Tiuskaisin Jonille, ottamatta katsekontektia mieheen. Hän ei tainnut ilahtua sarkastisesta kommentistani.

"Nyt loppu toi kiukuttelu! Missä mun viinat on?" Tietty, viinathan ne onkin ihan ykkösprioriteetti.

"En oo varma ootko kuullu tätä koskaan, mut viinaa saaa kato Alkosta." Virnistin miestä kohti ilkikurisesti. Huomasin, ettei äitiäni näkynyt missään.

"Mis äiti on?"

"Mis mun viinat on?"

"Vitun idiootti voitko vasta-" Yhtäkkiä tunsin läimäisyn poskellani, yllätys.

"Sä et puhu mulle noin! Eiks sun pitäis sitä paitsi olla koulussa?"

"Ja mistähän lähtien sua on mun koulunkäynti kiinnostanu?"

"Häivy mun silmistä!"

"Mielelläni."
Marssin ärsyyntyneenä huoneeseeni, kun kuulin taas huutoa olohuoneesta. Voi vittu nyt taas, kirosin sisäisesti. Katsoin peiliin ja näin, miten poskeni alkoi muuttua punaisen sävyiseksi. En koskaan välittänyt muiden mielipiteistä, joten en edes vaivautunut piilottelemaan sitä. Muutaman sekunnin kuluttua vihainen miehen kuvotus hyökkäsi taas huoneeseeni. Koputtamatta, jos saan lisätä.

"Mä lähen töihin, sulla on tää päivä aikaa hankkia mun viinat takas!" Ja ovi pamahti kiinni. Hetken kuluttua myös ulko-ovi pamahti. Miten ihmeessä mun on muka tarkoitus hommata tolle viinaa? Ajatukset juoksivat mielessä tuhatta ja sataa. Mitä tapahtuisi, jos en saisikaan sille viinaa mistään? Kaikki alkoi ahdistaa, tuntui kuin huoneeni seinät olisivat kaatuneet päälleni. Kuka ostaisi alaikäisille alkoholia keskellä kirkasta maanantaita? Olin pulassa, pahassa sellaisessa. Vajosin seinää pitkin lattialle ja hautasin kasvoni käsiini. Olin yksin ongelmani kanssa, sillä äitini ei alkoholia tyttärelleen ostaisi. Ei hän edes uskoisi, jos kertoisin mitä Jonin kanssa tapahtui.

Nousin ylös ja kävelin keittiöön. Otin laatikosta veitsen, jolla tein ranteeseeni viillon. Toisen viillon. Kolmannen. Lopulta veitsi ja vasen ranteeni olivat molemmat veren peitossa. Heitin veitsen lavuaariin ja romahdin taas lattialle istumaan. Miten tähän taas päädyttiin? Miten onnistuin aina pilaamaan kaiken? Silmiä kirveli kyynelten valuessa kasvojani pitkin aina kaulaan asti. En tiennyt mitä tehdä.

Istuttuani jonkin aikaa lattialla, päätin nousta ylös ja putsata haavat. Vaikka ne olivat itseaiheutettuja, en halunnut niiden tulehtuvan. Huuhdoin hanan alla veren pois, minkä jälkeen kiedoin ranteeni ympärille siteen. Huuhtelin veitsen ja laitoin sen takaisin laatikkoon. Kun tein jotain tällaista, siivosin aina jälkeni. En halunnut jäädä kiinni äidilleni, vaikka välillä tuntui ettei hän edes välittäisi. Siivottuani jälkeni, menin huoneeseeni hakemaan aikaisemmin piilottamaani tupakka-askia. Lähdin ulos aski kädessäni, edelleen miettien seuraavaa siirtoani. Jotain täytyi joka tapauksessa tehdä, sillä se mies todella osasi puolustaa alkoholivarastoaan.

Heitin tupakan maahan ja talloin sen. Päätin lähteä kävelylle ja selvittää ajatuksiani. Siitä ei ollut minkäänlaista apua, ajatukseni olivat edelleen valtava sotku. Vastaantulijat ihmettelivät ja tuijottivat kasvojani koristavaa mustelmaa, mutta kukaan ei sanonut mitään - onneksi. Palasin kotiin, ja äiti oli siellä myös. Loistavaa.

"Missä sä oot ollu? Ja mikset oo koulussa? Miten ihmeessä sä aattelit ikinä valmistua?!"

"Se nyt ei oo isoin mun ongelmis-"

"Ja taas vaan 'sinä ja sun ongelmat'! Millon alat ajatella muita kun itseäs?" Auts.

"No mut-"

"Mä ymmärrän, sä oot teini ja sun kuuluu kapinoida. Mut sä pilaat elämäs tätä menoa! Mitä isäskin ajattelis jos tietäis? Sun laiskuutes on häpeäks meidän suvulle!" Sain tarpeekseni. En jaksanut enää kuunnella. Juoksin kylppäriin, sillä se oli vessan lisäksi ainoa huone, jonka ovessa oli lukko. Olin oikeasti saanut tarpeeksi. Äidin sanat olivat bensaa liekkeihin. En kestänyt sitä enää. Halusin kaiken loppuvan, lopullisesti.

Istuin kylpyammeessa miettien, mitä tekisin seuraavaksi. Kun kuulin äidin lähteneen johonkin, nousin ja menin huoneeseeni. Otin puhelimeni, avaimeni ja tupakkani. Poistuin asunnosta kiireesti, peläten äitini tulevan takaisin. Oikeastaan en tiennyt, miksi otin avaimeni, sillä en aikonut palata kotiin. Kello hiipi lähemmäs kuutta illalla, ja päätin kierrellä kaupunkia viimeisen kerran. Kävin tervehtimässä Toripolliisia tietäen, etten sitä enää näkisi. Kiersin kaupunkia, kunnes kello oli lähempänä yhdeksää. Silloin päätin tehdä sen.

Saavuin sillalle, jonka alla kulki autoteitä. Kaivoin puhelimen taskustani laittaakseni Julialle viimeisen viestin.

Rakas Julia

En voi sanoin kuvailla miten kiitollinen oon sulle. Oon kiitollinen kaikesta mitä yhdessä koettiin. Olit mun paras ystävä, ja tuut aina olemaan, vaikka nyt näin kävikin. En tiedä mitä meille tapahtui, mut ei sen enää väliä. Oon ylpee susta, oot rakas.

Eve <3

Sulloin puhelimen taskuuni ja astuin lähemmäs kaidetta.