Sisältä Pimeä || Blind Channel

15. Vittuako sä nyt mulle huudat!

"Herätys unikeko."
Heräsin siihen, kun joku ravisteli minua. Avattuani silmäni, huomasin sen olevan Niko. Kauanko olin nukkunut? Missä välissä olin nukahtanut?

"No mitä nyt taas?" Mumisin unisena.

"Tais olla rankka päivä." Hän naurahti ja istui viereeni sängyn reunalle.

"Niinki vois kai sanoa." Naurahdin väsyneesti.

"Me ruvetaan lähtee. Pärjäätkö?"

"Joo joo äiti."

"Hei! En mä nyt ihan niin naisellinen oo!" Hän leikki loukkaantunutta, kunnes aloimme molemmat nauraa. Nousimme molemmat ylös ja kävelimme alas. Muut olivatkin jo pukemassa takkejaan. Hyvästelimme ja kiitin heitä avusta, sitten he lähtivät. Nyt se sitten tapahtui, olin yksin, täysin omassa rauhassa. Huomenna olisi taas työpäivä, joten päätin mennä nukkumaan. Ei sillä ettäkö työni olisi ollut kovin raskasta, tiskien kuskausta ja kassalla seisomista suurimmaksi osaksi. Kiipesin takaisin parvelle, vaihdoin vaatteet ja menin pesemään hampaat. Pian heittäydyin lämpimän peiton alle. Uni ei meinannut tulla, vietin lähes tunnin vain katsoen kattoon. Lopulta mielenikin oli niin uupunut, että nukahdin.

Nyt Eve oli jo 17-vuotias. Vanhempien välit olivat kiristyneet entisestään. Tyttöä ahdisti olla kotona, kun molemmat vanhemmat olivat siellä. He ottivat jatkuvasti yhteen, olivat syyt sitten kuinka tyhmiä tahansa.

"Älä jaksa selittää!" Kantautui Isän ääni keittiöstä.

"Vittuako sä nyt mulle huudat!" Kuului äidin puolustautuva ääni.

"Ai säkö nyt sit oot ihan syytön vai? Se mies vaan sattui löytymään sun seurasta, se vaan sattui pussaamaan sua. Ja sä vaan satuit olemaan niin hämmentynyt, ettet estäny. Niinkö se sit meni?"

Eve ei jaksanut enää kuunnella heidän riitelyään. Nyt se into, jota hän oli säteillyt kaksi vuotta sitten, oli lähes täysin kadonnut. Hän rakasti edelleen soittamista ja kävi edelleen soittotunneilla, muttei tehnyt siitä enää numeroa. Kaikki julisteet hänen huoneestaan oli revitty alas. Revitty alas, kuten hänen kunnioituksensa äitiään kohtaan.

Säpsähdin hereille. En halunnut nähdä enempää, sillä tiesin mihin suuntaan uni oli menossa. Kello oli noin neljä yöllä, herätys oli puoli seitsemältä. En halunnut enää nukkua joten nousin ylös. Menin keittämään kahvia, jotta pysyisin hereillä. En oikeastaan pitänyt kahvista, mutta pakkotilanteissa sitä pystyin juomaan. Katsoin ulos korkeasta ikkunasta. Ulkona oli pimeää ja siellä satoi. Ei houkutellut lähteä sinne, mutta jotenkin tämäkin asunto pitäisi maksaa. Huokaisin ja nappasin kupin täynnä inhottavaa nestettä.

Istuin sohvalla puoliunessa, hyvä etten nukahtanut niille sijoilleni. Laskin tyhjän kupin sohvapöydälle odottamaan. Ehkä piristyisin vielä päivän aikana? Selailin TV-kanavia, kunnes herätykseni vihdoin soi. Nousin puolikuolleena sohvalta sammuttamaan herätyksen. Vaihdoin vaatteet ja pesin hampaat. Pakkasin tavarani valmiiksi töihin lähtöä varten ja palasin takaisin sohvalle. Mietin, mitäköhän isälle kuului nyt.

Kello oli jo sen verran, että päätin lähteä töihin. Kuljin noin kolmen kilometrin matkan kävellen, sillä en oikein pitänyt joukkoliikenteestä. Ulkona satoi edelleen, kadut lainehtivat ja kengät kastuivat. Kaiken kaikkiaan kurja, suomalainen sää. Kaduilla ei kävellyt juuri ketään, muutamia epäonnisia koiranomistajia lukuunottamatta. Autoja ohitseni kulki tavallista enemmän. Eivät taida oululaiset pitää sateesta.

Saavuin vihdoin kahvilalle, kello oli varttia vaille kahdeksan. Kahvila avattiin kahdeksalta. Astuin ovesta sisään ja tapasin työnantajani, kahvilan omistajan, Roopen. Hän oli reilu mies, ei väheksynyt kaltaistani teiniä, vaan antoi mahdollisuuden ja kohteli tasavertaisesti. Noin 25-vuotias, ruskeasilmäinen mies tervehti minua välittömästi minut huomatessaan.