Sisältä Pimeä || Blind Channel

9. Kaaduin portaissa?

Heräsin tällä kertaa oikeasti aikaisin, ja vieläpä ihan itse. En tiedä missä välissä nukahdin, mutta ainakin nukuin pitkästä aikaa hyvin. Sohva ei ehkä ole mukavin vaihtoehto, mutta mikä vain voittaa kaduilla nukkumisen. Nousin sohvalta ja menin huuhtomaan kasvoni. Onko parempaa tapaa aloittaa päivä, kuin kylmällä vedellä?

Katsoin itseäni peilistä ja näin edelleen tumman poskeni. Tavallaan helpotti, että Joonas tiesi asioista. Toisaalta, en tiennyt muistaisiko hän mitään eilisestä. Päätin tallentaa hänen numeronsa, siltä varalta että sitä joskus tulisin tarvitsemaan. Laitoin itselleni aamupalaa keittiössä, kun puhelimeni alkoi soida. Joni. En vaivautunut edes vastaamaan, sillä tiesin ettei hänellä ollut mitään järkevää mielessään. Hän kun ei yleensä käytä aivojaan. Aloin miettiä eilistä keskusteluani Joonaksen kanssa. Olin jotenkin toiveikas siitä, että kaikki oikeasti kääntyisi parempaan päin.

Olin syönyt aamupalani, joten päätin lähteä lenkille. Oli yllättävän kaunis sää, ottaen huomioon että oli lokakuinen tiistai Suomessa. Olin eilen ottanut kuulokkeet mukaani, joten pystyin kuuntelemaan musiikkiakin. Päätin kuunnella Blind Channelia, ja ymmärsin heti heidän suosionsa. Hehän olivat oikeasti hyviä! Violent pop meni hyvin juoksumusiikista, eikä aika käynyt pitkäksi. Palatessani treenikselle, menin ihanan lämpimään suihkuun.

Kello olikin pian jo kahdentoista kohdalla, ja päädyin taas soittamaan kitaraa. Soittaessani pystyin unohtamaan ulkopuolisen maailman, unohtamaan omat ongelmani. Se oli jotain, mistä todella nautin. En ymmärrä, mikä äitiäni siinä niin ärsytti. Itse hän kuitenkin oli naimisissa kitaristin kanssa, eikä se tuntunut silloin olevan ongelma. Toisaalta, eihän se avioliitto kestänyt. En ollut vieläkään ymmärtänyt, miksi äiti vaihtaisi isän Joniin.

Laskin kitaran sinne mistä sen otin ja menin takaisin olohuoneen sohvalle istumaan. Olipas tylsää olla yksin hiljaisessa huoneistossa. Hassua, sillä kotona olin onnesta soikea, kun sain olla yksin. Kello tikitti taustalla, ainoa puhe kuului omista ajatuksistani, oman kalloni sisällä. Mistä lähtien yksinäisyys oli näin tylsää? 

Olin istuskellut ja katsellut Netflixiä puhelimeltani jo… Kolme tuntia? Ehkä koulu ei olisikaan huono idea, siellä aika ainakin kuluisi järkevästi ja nopeasti. Mutta miksi yrittää, jos ei voi onnistua? Uppouduin hetkeksi omaan maailmaani, kunnes kuulin oven avautuvan. Seuraa! Sisään tallusteli kuusi kärsivän näköistä miestä. Taisi pojilla olla hurja ilta. Pidättelin naurua, kun he astelivat sisään olohuoneeseen.

“Mikä nyt niin hauskaa on?” Joel kyseenalaisti tyytymättömänä.

“Ei mikään. Mikäs olo?”

“Vitun paska.”

“Tais Joelilla lähtee vähän lapasesta.” Niko taputti ystäväänsä olalle ja käveli tämän ohi sohvalle.

“Siltä näyttää.” Naurahdin itsekseni.

“Mikä toi muute on?” Niko kysyi osoittaen suuntaani.

“Siis mikä?” En ymmärtänyt heti, mitä hän tarkoitti.

“No toi jäätävä jälki sun naamassas.”

“Aa niin se. Se on… Kaaduin portaissa?” Oikeasti? Ryhdistäydy nyt! Olin kai hieman yllättynyt, ettei Joonas ollut kertonut muille eilisestä keskustelustamme.

“Hehheh, hauska juttu. Mikä se on?” Joel liittyi mukaan.

“No se on pitkä juttu. Selitän joskus.” Nousin ylös ja kävelin keittiöön, ennen kuin kukaan ehti sanoa muuta. Join lasin vettä samalla, kun yritin miettiä mitä tekisin asian kanssa. Oletettavasti he eivät antaisi asian olla, joten-

“Kaikki hyvin?” Säpsähdin, kun kuulin äänen takanani. Joonas se vain oli, onneksi.

“Joo tietty. Miten nii?”

“No aattelin vaa ku lähit tollee. Aatteliks kertoo jätkille?”

“No sehän se ongelma just on, en tiedä. Tuntuu vähän hassulta avautuu ongelmista lähes tuntemattomille.”

“Ja mäkö sit en oo tuntematon?” Hänellä oli kasvoillaan voitokas virnistys. Hyvin pelattu Joonas, hyvin pelattu.

“No en mä nyt sitä tarkottanu. Mä vaan-”

“Ei sun tarvii puolustautuu. Ei sun oo pakko kertoo. Ne on hyvii tyyppei ja ymmärtäis varmasti. Mut sun päätös, ihan miten haluut.” 

“No okei. Mut en haluu sit olla siin yksin.”

“Et tietenkään oo yksin.” Nyt blondilla oli kasvoillaan pieni hymy. Laskin tyhjän vesilasin tiskipöydälle, ja suuntasin olohuoneeseen Joonas perässäni. Istuin sohvalle ja tunsin viiden miehen katseet itsessäni. Olin hetken aivan hiljaa, yritin miettiä mitä sanoa. Samalla yritin kerätä rohkeutta suuni avaamiseksi. Se oli vaikeampaa kuin luulin.

“Eli… Koko tarina vai lyhennetty versio?”

“No koko tarina tietenki.” Joel tokaisi jo lähes ennen kuin olin saanut lausetta loppuun. Selitin heille kaiken, mitä kerroin Joonakselle aiemmin. Kukaan ei sanonut mitään. Niko nousi ylös, istui viereeni ja halasi tiukasti. Ja taas, kyyneleet alkoivat valua. Miksi aina tällaisina hetkinä? 

“Oon pahoillani, en tienny-” Aleksi aloitti, mutta keskeytin hänet.

“Ei se mitään. Et sä ois voinu tietää, ei kukaan teistä. Mut nytpähän tiedätte.”

“Kiitos et kerroit. Ei varmasti ollu helppoo.” Joel näytti… Herkistyneeltä? Vau.

“Sun ei tarvii huolehtii noista enää. Kukaan ei satuta sua enää.” Pitkä, yleensä melko hiljainen Tommi sanoi. En taaskaan vastannut, sillä olin sanaton. Hymyilin pienesti ja vetäydyin irti Nikosta. Tavallaan hieman ahdisti, että nyt he kaikki tiesivät. Samaan aikaan olin helpottunut. En tiennyt kumpi tunne oli voimakkaampi. Pyyhin kyyneleet pois kasvoiltani ja henkäisin syvään yrittäen kasata itseni. Tunsin oloni pitkästä aikaa turvalliseksi heidän seurassaan.

“Kuka lähtee toiselle kierrokselle? Siis ihan baariin täl kertaa.” Joel kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

“Voi vittu Joel oikeesti.” Joonas sanoi ja läpsäisi toista blondia takaraivoon. Seuraavaksi Joel jo juoksikin Joonaksen perässä ympäri taloa, murha mielessään. Muut vain katsoivat kahden idiootin sähellystä nauraen.

A/n: Saiko Porko turpaan vai ei? Sitä emme ehkä koskaan saa tietää ;)