Sisältä Pimeä || Blind Channel

32. Ei kannata tehä sitä

⚠️TW⚠️
Muistellaan itsemurhayritystä

Saavuimme kerrostalon pihaan, jonka tunnistin välittömästi Nikon talon pihaksi. Mitähän me siellä teimme? Marssimme portaita ylös hattarapään johdolla. Hän soitti ovikelloa, oven avasi mies, jota en ollut koskaan edes nähnyt. Hämmennyin, kun hän kutsui meidät peremmälle. Kuka ihme hän oli? Riisuin ulkovaatteet ja seurasin Joonasta olohuoneeseen, jossa odotti kolme muuta tuntematonta miestä, sekä Joel. Katsoin Joonasta hämmentyneenä.

"Mitä? Etkai sä vaa rupee ujoks?" Hän nauroi ja laski kätensä hartioilleni vetääkseen minut pidemmälle huoneeseen.

"Haluttiin et tapaisit muitaki ihmisii kun meidät. Tos on Kiril, Joona, Mikko ja Santeri." Hän luetteli houneessa seisovia miehiä. Oven avasi siis ilmeisesti Santeri.

"Moi." Tervehdin heitä vähäsanaisesti. He vastasivat sentään vähän pirteämmin. Nyt käännyin taas mulkaisemaan Joonasta.

"Ja tän takii sun piti kirjaimellisesti kantaa mut kotoa? Siis oikeesti kantaa?" Tuon sanottuani jokainen asunnossa ollut ihminen alkoi nauraa.

"Vittu sun kanssas Porko." Mikoksi paljastunut mies naurahti.

"Joko muuten tiiät saatko sen vapaan vai et?" Joel kysyi kärsimättömänä. Vasta eilen sain tietää koko matkasta, nyt pitäisi tietää jo vastaus? Ei siinä siis mitään ongelmaa ollut, kun olin saanut viikon vapaaksi.

"Joo." Vastasin vähäsanaisesti.

"Mahtavaa!" Hihkaisi takaatani hiippaileva Niko. Säikähdin tuota suunnattomasti.

"Enkai mä nyt sentään ihan noin pelottava oo?" Hän kysyi nauraen ja antoi nopean halin.

"Et, mut ei sun tolleen tarvii säikytelläkään." Sanoin yhä sykettäni tasaten. Muut huoneessa olleet nauroivat.

"Sori sori." Hän taputti minua olalle ja istui sohvalle. Seisoin huoneen keskellä hieman hukassa olevan näköisenä.

"Kyl sä voit varmaan ihan istuukin." Joel sanoi ja taputti paikkaa vieressään.

"Ai, nii joo." Raavin niskaani hieman kiusaantuneena ja istuin blondin viereen sohvalle. Miksi tästä piti tehdä niin vaikeaa? Päätin ryhdistäytyä ja tutustua reippaasti muihin, kun sitä varten olin tänne tullut. Tai oikeastaan minut tuotiin tänne kysymättä mielipidettäni asiaan.

Aika kului melko nopeasti, olimme jutelleet kaikesta maan ja taivaan välillä. He olivat oikeastaan todella mukavia, vaikka alku olikin hieman kiusallinen. Kaikkein kiinnostunein olin kuitenkin Kirilistä. Hän oli ilmeisesti valokuvaaja. Olin itsekin joskus ollut kiinnostunut kuvaamisesta, mutta viime vuosina se vain oli jäänyt. Pienempänä halusin perustaa oman valokuvausyrityksen, mutta sekin oli jäänyt vain haaveeksi. Äiti kun ei pitänyt sitä hyvänä ideana. Miksi ylipäätään olin ikinä kuunnellut sen naisen mielipidettä?

Nyt olimme jo Joonaksen auton lämmössä matkalla kotiin. Joonas tietysti veisi minut ensin, sitten lähtisi itse. Matka kului jutellessa, kuten yleensä. Hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen. Oli välillä kamalaa ajatella, miten hänet olin ensi kerran tavannut. Sitä ajatellessa suolainen kyynelneste alkoi väkisinkin polttaa silmiä. Ajatella, että olin oikeasti aikeissa hypätä siltä sillalta. Ehkä asiat eivät olleet vieläkään niin, kuin olisin halunnut niiden olevan. Mutta Joonaksen tavattuani olin saanut uutta toivoa, lisää virtaa taistella.

Juuri kun olin päättänyt hypätä, kuulin vieraan äänen.

"Ei kannata tehä sitä." Selkeästi huolestunut, mutta silti rauhallinen ääni sanoi. Käänsin hieman päätäni katsoakseni, kuka sillalla seisoi kanssani. Ääni kuului melko nuorelle, kiharatukkaiselle blondille miehelle. Mies näytti lempeältä, mutta hänen kasvojaan koristi huoli. Kenties ahdistus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tuijotin tätä hetken aivan hiljaa, kunnes hän rikkoi välillämme vallitsevan hiljaisuuden.

"Katuisit sitä heti hypätessäs. Mikä tollasen nuoren ylipäätään saa harkitsee tällästä?"

Kyseenalaistin miehen sanoja ja aikeita. Mitä hän muka tietäisi katumuksesta? Miksi hän ylipäätään edes pysähtyi takiani? En tuntenut häntä, eikä hän minua. Hän oli selkeästi suomalainen, mikä sai ihmettelemään miksi hän auttaisi tuntematonta. Hän tuntui huomaavan epäröintini, sillä avasi suunsa pian.

"Tuu alas niin keksitään parempi ratkasu. En haluis joutuu soittaa ambulanssii tänää."

Käänsin katseeni takaisin allani kulkeviin autoihin. Tuntui, kuin olisin jäätynyt niille sijoilleni. Ohikulkijan sanat pyörivät mielessäni. En enää tiennyt mitä tehdä. Lopulta huokaisin syvään ja laskeuduin varovasti alas kaiteelta.

"Kiitos." Mies huokaisi helpottuneena. Olin edelleen hämmentynyt.

"Voinks mä tehä jotain tai soittaa jollekin? Tai siis, en oikeen usko et kukaan hyppäis sillalta ilman mitään syytä."

"Et, mä pärjään."

Sen lisäksi, että mies oli kirjaimellisesti pelastanut henkeni, hän antoi minulle uuden mahdollisuuden. Mahdollisuuden, jota kukaan ei ollut antanut. Hän ei jättänyt minua kadulle jäätymään, vaan vei täysin tuntemattoman tytön mukanaan turvaan. Se oli jotain, mitä en voisi koskaan korvata hänelle. Hän ei luovuttanut suhteeni, vaikka olin aivan ventovieras.

"Haloo? Ooks sä hengissä?" Heräsin yhtäkkiä tuttuun ääneen. Avattuani silmäni näin eteeni kyyristyneen, tutun hahmon. Sama blondi, joka aiemmin esti minua hyppäämästä sillalta. Mitä hän täällä tekee?

"No huh, hetken jo luulin et pitää soittaa ruumisauto. Mitä sä nyt tälläses paikas nukut? Eiks oma sänky ois paljon mukavampi?"

"Mitä se sua kiinnostaa?"

"No siis ihan siltä kannalta aattelin, ettei huomenna löytyis jäätyneeks kuollutta ruumista."

"Anna mun olla, kun et mistään mitään tiedä."

"Onks sulla kotona kaikki hyvin?" Tuota en osannut odottaa. Pysyin hiljaa ja käänsin katseeni polviini, joita halasin yrittäessäni lämmittää itseäni. Mies taisi tulkita hiljaisuuteni vastaukseksi, sillä sanoi pian jotain omituista.

"Tuu. Meiän treenikämpällä on vapaa sohva jolla voit nukkuu." Hän nousi ylös ja viittoi mukaansa. Istuin paikallani ja kohotin kulmiani blondille.

"Juu ei. Tapasin sut just, enkä tunne sua. Miks luottaisin suhun? Ja mikä ihmeen treenikämppä?"

"Bändeillä yleensä on joku treenikämppä. Ja onks sulla parempia ideoita? Jäätyy kuoliaaks? Jos sitä haluut niin siitä vaan." Hän kohautti hartioitaan. En ollut varma miehen aikeista. Tuntui törkeältä ja tyhmältä kutsua häntä vain 'mieheksi' tai 'blondiksi'.

"En en ees tiedä sun nimee. Enkä-"

"Joonas. Entä sun nimi?"

"Eve." Nuori mies, ilmeisesti Joonas, hymyili pienesti ja viittoi taas mukaansa.

Pohdiskelin kahden vaihtoehdon välillä. Jäänkö tänne kylmyyteen, vai lähdenkö ohikulkijan mukaan? Huokaisin ja nousin ylös. Blondi hymyili. Epäröin valintaani hieman, mutta lähdin miehen mukaan. Kävelimme Oulun katuja pitkin, kohti niin sanottua "treenikämppää". Matka oli hiljainen, kumpikaan ei sanonut sanaakaan.

Ilman heitä en olisi tässä enää. Ilman heitä en olisi selvinnyt näin pitkälle. Kuusi täysin vierasta miestä olivat pelastaneet minut. Kerrankin ympärilläni oli ihmisiä, jotka oikeasti välittivät.

"Onks kaikki hyvin?"

A/n:
Allekirjoittaneella alkoi vihdoin joululoma, jee! On kyllä tullut aivan tarpeeseen. Julkasusta sen verran, että aattona tuskin tulee lukua. Muuten jatkuu ihan normaalisti. Ei mulla muuta, pitäkää kiva ja rentouttava loma <3