Sisältä Pimeä || Blind Channel

43. Et sä meistä niin helpolla eroon pääse

Nyt oli jo maanantaiaamupäivä. Olimme palanneet Ouluun eilen illalla, valitettavasti lentäen. Että inhosin sitä. Kaikki se sähellys lentokentällä, sen jälkeen vielä tunkkaisessa koneessa istumista. En ollut vielä kertonut bändille suunnitelmistani. En ollut pystynyt. Sopivaa hetkeä ei ollut tullut. Tiesin, että pian se pitäisi tehdä, sillä olin jo aloittanut tavaroideni pakkaamisen. Miten voisin kertoa heille? Tavarani haettaisiin perjantaiaamulla, minä lähtisin lauantai-iltana. Tai yöllä, jos tarkkoja ollaan. En halunnut lentää, joten päädyin yöjunaan. Isäni oli jo varannut liput ja hankkinut muuttoapua. On nimittäin helpompaa kuljettaa tavarat siihen tarkoitetulla kulkuvälineellä, kuin junan ahtaassa hytissä.

Ei minulla ollut kiire pakata, mutta olin silti hyvässä vauhdissa. Nytkin viskoin laukkuun vaatteita, joita tarvitsisin vielä tällä viikolla. Loppuja kaappiin jääneitä kankaan kappaleita pakkasin valmiiksi. Vaikka olin melko alussa, paikassa huomasi kyllä muutosta. Istuin sohvalle lepäämään hetkeksi. Katselin ikkunasta ulos. Vaikka näky ei ollut kaunis, sitä tulisi ikävä. Tulisin ikävöimään tätä paikkaa, vaikka en halunnut myöntää sitä itselleni. Oli täältäkin hyviä muistoja, lähinnä vain tältä syksyltä ja talvelta. Toisin sanoen ajalta, jonka olin viettänyt kuusihenkisen apinalauman kanssa. Kaikki ennen sitä - sen halusin unohtaa.

Kyyneleet alkoivat virrata, kun muistelin aikaa heidän kanssaan ja tässä talossa. Kaikki ne kerrat, kun Joonas oli murtautunut kotiini. Kaikki ne kerrat, kun olin lauleskellut yksikseni. Kerrat, kun olin ollut oikeasti onnellinen. Mieleen pöllähtivät myös negatiiviset muistot. Kaikki ne kerrat, kun olin viiltänyt ranteeni auki. Kaikki ne kerrat, kun olin nukahtanut rankan päivän jälkeen, paremman huomisen toivossa. Kaikki ne kerrat, kun maailma tuntui romahtavan niskaani.

Nyt kyynelkanavani olivat aiheuttaneet kunnollisen tulvan. En jaksanut pidätellä, vaan annoin kaiken tulla. Kävin viidessätoista minuutissa läpi suuremman tunteiden vuoristoradan, kuin pitkään aikaan. Luulisin. Havahduin kuitenkin Joonakselta tulevaan puheluun. Ei, miksi juuri nyt. En halunnut vastata, mutta hän olisi huolestunut entisestään, jos olisin ignoorannut hänet. Siispä päätin vastata, yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta. Yritykseni epäonnistui välittömästi.

E: Moi.

J: Moi. Onks kaikki hyvin, kuulostat oudolta?

E: Ite oot outo. Mut oliks sul jotain asiaa?

J: Et muuten vastannu mun kysymykseen. Ja joo olihan mulla. Sitä vaan aateltiin, et jos mentäs studiolle ihan vaan hengailee, nyt ku ollaan saatu yks urakka pois alta.

E: Kuulostaa hyvältä.

J: Ootko kunnossa?

E: Oon, älä sä musta murehdi. Millon ootte menossa?

J: No joskus täs tunnin sisäl aattelin lähtee, voin hakee sut samal.

E: Se on sitte sovittu. Laita viestii ku oot tulos.

En halunnut hänen näkevän asuntoani. Halusin kertoa heille kaikille samaan aikaan, ja ihan itse. Siksi päätin, että tänään kertoisin heille. Minua pelotti, miten he siihen reagoisivat. Ja kieltämättä pelkäsin myös, että he unohtaisivat minut. Minunlaiseni ei ikinä voisi unohtaa heitä, mutta heidänlaisensa voisi unohtaa minut. Olinhan sentään aivan normaali, lähes tylsä nuori.

Kului noin puoli tuntia, kun hattarapää ilmoitti saapuneensa. Olin yllättynyt, että hän oli oikeasti noudattanut pyyntöäni. Yleensä hän vain rynni sisälle ilmoittamatta. Vastasin viestiin, pyysin häntä odottamaan autossa, sillä olisin tuota pikaa tulossa alas. Blondi suostui jälleen pyyntööni. Puin takin ja kengät, sitten harpoin rappukäytävään. Pieni huokaus karkasi huuliltani, kun avasin ulko-oven ja näin Joonaksen auton odottavan pihassa. Pyyhin surun piirteet pois kasvoiltani ja avasin oven.