Sisältä Pimeä || Blind Channel

13. Porko nyt vittu!

Tapahtumista koululla oli kulunut jo kolme viikkoa. Sinä aikana olin ollut onnellisempi kuin koskaan. Tai ainakin melkein. Olin viettäny poikien kanssa paljon aikaa ja oppinut tuntemaan heidät paremmin. Ulkona liikkuessamme Joel oli alkanut mulkoilemaan suuntaani katsovia poikia. Jos katse voisi tappaa, Joel olisi historian pahin sarjamurhaaja. Joonaksesta oli tullut minulle ikään kuin paras ystävä. Hänelle saatoin puhua asioistani. Tommi oli minulle kuin isoveli, jonka puoleen kääntyä, kun tarvitsin neuvoa. Aleksi oli kuin veli, jonka kanssa "kinastelimme" ja väittelimme, mutta silti välitimme. Olli puolestaan oli hyvä kuuntelija, eri tavalla kuin Joonas. Joonas yritti aina piristää, kun kerroin hänelle huolistani. Olli ei, hänen kanssaan pystyin juttelemaan syvällisemmin. Nikosta oli tullut ikään kuin perheen pää, bändin isähahmo. Kaiken kaikkiaan elämä heidän kanssaan ei ollut tylsää.

Olin myös saanut töitä pienestä kahvilasta keskustassa. Eihän niillä tuloilla kovin leveästi elänyt, mutta riittivät ne pieneen vuokrayksiöön. Olin etsinyt itselleni sopivaa asuntoa ja löytänyt sen. Muutto olisi huomenna, mutta se olisi helppo homma. Ei minulla juuri omaisuutta ollut, asuntokin oli valmiiksi sisustettu vuokra-asunto. Juuso oli jättänyt minut rauhaan, viesti oli tainnut mennä perille. Pitkästä aikaa tunsin toivoa tulevaisuudesta. Toisaalta, takaraivossani kyti ajatus siitä, miten asiat eivät voisi jatkua näin kovin pitkään. Se ahdisti minua.

Pakkasin tavaroitani huomiselle, vaikka niitä ei paljoa ollutkaan. Minua jännitti, sillä en ollut ikinä asunut yksin, ellei pieniä karkureissuja kelvattu. En oikeastaan olisi halunnut lähteä, sillä pelkäsin menettäväni nämä upeat ihmiset ympäriltäni. He vakuuttivat, ettei niin kävisi, mutta eihän sitä ikinä voi tietää. Päätin viimeisen illan kunniaksi käydä soittamassa muutaman kappaleen kitaralla. Olin oppinut pojilta muutaman biisin, joita harjoittelin itsekseni. Tartuin kitaraan ja aloin soittaa, ensimmäisenä Blind Channelin biisi 'Fever'. Rakastin sitä, vaikka se tietysti kuulosti aivan erilaiselta akustisen kitaran säestämänä. Sen jälkeen soitin ehdottoman lempikappaleeni, 'Enemies with benefits'. Se oli yksinkertaisesti paras biisi, jonka olin ikinä kuullut. Eläydyin niin kovin, että päädyin laulamaan kovaan ääneen.

Lopetettuani tuon mestariteoksen, huomasin Joonaksen seisomassa huoneen ovella. Olin ilmeisesti eläytynyt vähän liikaakin, sillä en ollut kuullut ulko-oven avautuvan. Säikähdin nähdessäni miehen hahmon seisovan siinä. Nolostuin täysin, sillä hän oli ilmeisesti kuullut kaiken.

"Herranjestas! Mitä sä tolleen hiippailet?"

"Anteeks. En mä kyl ees hiippailu, tais neiti vaan olla ihan omissa maailmoissaan." Hän naurahti.

"Paljonko sä kuulit?" Kysyin tältä häpeissäni.

"Tarpeeks. Mikset oo kertonu et osaat soittaa kitaraa? Tai laulaa?"

"Emmä kokenu olevani niin hyvä et ois tarvinnu kertoo." Hieroin niskaani vaivaantuneena.

"Et kokenu olevas hyvä? Eve älä jaksa! Toihan oli upeeta!"

"Ei sun tarvii-"

"Hiljaa." Kitaristi sähähti ja laittoi sormensa suuni eteen.

"Joonas. Henrik. Porko. Älä sä rupee hyssyttelee." Tiuskaisin ja löin häntä käsivarteen leikkisästi.

"Au!" Hän naurahti ja pörrötti hiuksiani.

"Mitä pahaa mun hiukset on sulle tehny?"

"Jaa a. Mut ihan oikeesti, ootko aatellu musiikkibisnestä?"

"En." Vastasin vähän turhankin nopeasti. Aikaa oli kulunut, mutta vieläkään en osannut valehdella.

"Tota et usko itekkään." Huokaisin syvään, sillä tiesin ettei itsepäinen blondi antaisi asian olla.